Kyllästyneenä näihin juomavieraisiin käski isäntä heitä maksamaan juominkinsa ja lähtemään tiehensä, lujasti kieltäytyen enää heille mitään antamasta.
Vähäsen vielä sovintoa hierottuaan ja tyhjennettyään lasinsa, veti heistä muuan, joka oli toisia päihtyneempi, taskustaan esiin suuren, monivärisen nahkakukkaron, jonka hihnoja hän hitaasti aukoili, ja otti sieltä esille kahdenkymmenen markan kultarahan, jonka aikoi laskea kapakan isännän käteen. Hölppä hyppeli yhä lattialla melkein miehen jaloissa. Pahaksi onneksi pääsi kultaraha paksujen, pitkäaikaisesta juopottelusta pöhöttyneiden sormien lomitse liukumaan ja putosi lattialle. Juopunut työnsi tuoliaan taapäin saadakseen riittävästi tilaa kumartumaan ja ottamaan maasta rahan. Hän ei nähnyt mitään. Toiset olivat meluten vieneet säärensä hajalleen ja Hölppä mennä vilisti, kuin olisi tästä rähinästä peloissaan, nokka pystyssä ovea kohden. Ei kukaan häntä huomannut. Juopunut haki, kiroili; toisetkin kumartuivat etsimään; isäntä ja emäntä tulivat myös lähemmäs ja tutkivat terävin katsein lattianrakoja. Ei näkynyt mitään. Raapaistiin tulta, sytytettiin kynttilä. Ei näkynyt mitään. Juopunut kiroili kovemmin, ärjyi, suuttui. Hän oli kyllä ottanut esille kahdenkymmenen markan kultarahan — jonkun oli täytynyt ottaa se. Ei käynyt päinsä tehdä tällaista pilaa juomavieraalle tai ystävälle! Toiset juopuneet vakuuttivat viattomuuttaan, hän myönsi heidän olevan syyttömiä ja syytti isäntää, joka oli käskenyt heidän poistua. Miksikähän hän käskikään heidän mennä ulos? Silloin alkoi sadella kirouksia, uhkauksia, huutoja; kuului korvapuustien läimäyksiä, nyrkkejä heristettiin, lakit lentelivät ilmassa, nenät vuotivat verta; pöytä huojui, läkkituopit ja lasit menivät kumoon pelottavassa sekasorrossa miesten verisesti otellessa, repiessä ja iskiessä toisiaan ja ulvoen vakuuttaessa viattomuuttaan; emäntä kohotti kätensä taivasta kohti ja lähetti hakemaan naapureita erottamaan näitä miehiä, jotka iskivät toisiaan aivan umpimähkään eivätkä oikeastaan tienneet, miksi tappelivat.
Koska kultarahaa ei milloinkaan näkynyt, päätteli ravintolan isäntä, että juopunut ei ollutkaan ottanut kukkarostaan mitään, että hän oli avannut sen vain etsiäkseen tappelun aihetta, ja kaikki yhtyivät häneen.
Hölppä yksin tiesi asian oikean laidan. Hän lähti niin äkisti pihalle sentähden, että hänellä oli nokassaan kultaraha, jonka hän oli siepannut juopuneen kengältä samassa kun se oli siihen ääntä antamatta pudonnut.
* * * * *
Näihin aikoihin eräs juomavieraista sai päähänsä tuon Hölpälle tuhoisan tuuman: jospa sen opettaisi juomaan viiniä!
Tuuma oli hankala toteuttaa, koska Hölppä tunsi voittamatonta epäluuloa sekä viinin hajua että sen väriä kohtaan. Täytyi käyttää petosta ja vedota harakan hyvin tunnettuun herkutteluhaluun. Eräänä päivänä oli Hölppä pöydällä, jonka ääressä eräs juomavieras istui jakaen harakan kanssa sokerileivän, jolle tämä oli ahne. Silloin pudotti mies kuin vahingossa lasiinsa, johon oli kaatanut enimmäkseen valkoista, hyvin sokeripitoista viiniä, palan, jota tarjosi Hölpälle. Tämä lähestyi lasia ja epäluulostaan huolimatta nokki pieninä murusina sokerileivän, sillä se oli mennyt palasiksi, maistaen näin samalla sokeroitua nestettä, joka hänestä tuntui oivalliselta. Kun mies sitten hetkisen perästä tarjosi lasin ilman sokerileipää, tulikin hän sitä hotkien juomaan, palasipa sitten houkuttelemattakin lasin ääreen useita kertoja peräkkäin.
Huomaamatta väritettiin neste ja sokeriannosta vähennettiin, niin että jonkun ajan kuluttua Hölppä joi pelkkää viiniä ja syvästi halveksi raikasta vettä, jonka pinnalla pölyhiukkaset harmaana kuorena uiskentelivat.
Viinin ensimäiset vaikutukset Hölppään olivat omituiset: se lörpötteli päivät päästään hyppien pöydältä toiselle, näykkien juomavieraita, iskien niitä nokallaan, hääri sitten ivanhaluisen näköisenä Mirrin edessä, joka häntä katseli viikset oikosenaan, korvat nurin ja astui heti julkeasti nykimään hännästä Pyryä, joka ärähti hänelle tavallista kovemmin, ilmaisten näin selvästi, että tätä ilveilyä oli tarpeeksi kestänyt.
Ällistyneenä tästä läksytyksestä, asettui hän seisomaan jalat haarallaan kohottaen hiukan siipiänsä niinkuin akka, joka kädet lanteilla valmistuu haukkumaan naapurimuijaa, ja piti Pyrylle neljännestunnin kestävän, pitkäpiimäisen ja vaikeasti tajuttavan esitelmän, jossa samat kerakkeet säännöllisin väliajoin kertautuivat niinkuin vanhoissa kiroussanoissa. Mutta Pyry oli kyllin älykäs, ettei antanut tämän rauhaansa häiritä.