"Etäinen kylä nukkuu rautapeltikattoisen kellotapulinsa turvissa. Hän suuntaa sinne kulkunsa ja kiertää sitä varovaisena, sitten, supistaen kierroksiansa, saaliinhimon kiehtomana lähenee sitä vähitellen.
"Ei vähintäkään melua, jollei ota lukuun neljännestunnittain uudistuvaa kimeätä ääntä, joka kepeänä liitelee hiljaisuuteen kellotapulista, tai unissaan liikahtelevain härkäin kellojen metallista sointia. Voimakas lihanhaju tunkee hänen sieraimiinsa: joku eläimen raato, jonka alkava mädäntyminen suloisesti kutkuttaa nälkiintyneen hajuaistia, on epäilemättä lähettyvillä. Varovasti hän kulkee hiipien aitoviertä, käyttäen hyväkseen puiden varjoja, aina muutamien harppauksien päähän siitä paikasta, missä hän aavistaa sen löytyvän, tuon ruskean kasan puhtaan valkoisella lumella.
"Vastapäätä oleva talo on vaipunut syvään uneen; suuresta, tyhjästä ikkunasta voi nähdä, että se joko on asumaton tai että siellä nukutaan. Mutta Mikko Repolainen on epäluuloinen. Pettämätön vaistonsa ohjaa hänet ikkunan eteen, jonne hän urheasti täyttä vauhtia kiitää. Hän luo silmänsä, raadon eteen pysähtymättä, epäluulonalaiseen ikkunaan. Joku toinen ei olisi mitään huomannut, mutta vanhan metsäeläimen läpitunkeva katse on nähnyt erään ikkunaruudun yläkulmasta kajastavan heikon punerruksen, ja siinä on tarpeeksi, hän on asian oivaltanut.
"Mies joka tuolla asuu, lataa ehkä pyssyänsä ja on valmiina paukahuttamaan, mutta lyijykuulat eivät vaan ole Mikko Repolaista varten. Sillä Mikko on varma siitä, että tuon hiljaisen ikkunan takana pitää vahtia mies, yksi hänen vihollisiaan, hänen rotunsa tuhooja; hän on sammuttanut lamppunsa uskotellakseen nukkuvansa, mutta uuninluukut, jotka hän on jättänyt sulkematta, ilmiantavat hänet, ja Mikko, joka on jo kuullut pyssynpamauksia tänä yönä, tietää nyt minkätähden mies valvoo. Kuka tietää, kuinka moni vähemmän epäluuloisista on saanut hengellään maksaa varomattomuutensa asettuessaan pyssynkantaman piiriin! Ja Mikko kuvaili mielessään nuo näytelmät: mies istuu rauhallisena salamyhkäisessä asunnossaan ja tähystelee onnettomia eläimiä tarjoten heille, millä nälkänsä tyydyttävät, ja hetken tullen, pimeän turvissa ampuu uhrinsa raollaan olevasta ikkunasta. Täälläpä ovat saaneet surmansa ne hänen toverinsa, jotka, kyeten vähemmän vastustamaan halujansa kuin hän, läksivät seikkailemaan kylää kohti ja katosivat ainaiseksi hänen näköpiiristään.
"Ja kettu, jonka varovaisuus on pettämätön, lähtee sipsuttamaan takaisin metsätielleen, kun eräällä aidalla näkyy valoa vasten kissan hahmo. Ketun suuret, sumeat silmät ovat yön pimeydessä nähneet kotieläimen fosforinkiiltävät silmäterät, ja aimo loikkauksin kiitää hän tämän jälkeen.
"Kissa tietää kyllä, ettei hän kynsiään näyttämällä, mikä riittää lannistamaan koirien rohkeuden, saa lamautetuksi vanhan metsäelävän kiihkoa ja ettei häntä pakeneminen myöskään turvaisi Mikko Repolaisen hyökkäykseltä. Mutta omenapuu on lähellä. Hän pääsee sen juurelle, rupee jo kiipeemään sitä pitkin, kun vihlaiseva hampaanisku pysäyttää hänet, ja hän jää vihollisensa haltuun, joka lopettaa hänet. Ja hiljaisessa yössä kuuluu surkea ja pitkä nau'unta, kuolonhuuto, joka saa kaikki kylän ja lähitalojen koirat haukkumaan kauan koppiensa kynnyksellä tai piharakennusten perällä.
"Ja muitakin muistoja tuli hänen mieleensä, milloin ilahduttavia, milloin värisyttäviä, sill'aikaa kun hetket yksitoikkoisina vierivät ja päivät kuluivat.
"Sitten Mikko Repolaisen ajatukset sekaantuivat, hämmentyivät; nautinnonmuistot yhtyivät kauhunkuvien kanssa hirveiksi painajaisiksi: mahdottoman suuret jänikset pyörivät piiriä hänen ympärillään, pamahuttivat pyssyjänsä, joilla he pehmittivät hänen nahkaansa ja kiskoivat siitä pitkiä karvajuovia saamatta häntä hengiltä. Hänet valtasi kova kuume; musta, kylmä turpa huokui kuumuutta, silmät kävivät punaisiksi, kyljet huohottivat, pitkä, hieno kieli riippui ulkona kidasta kuin kostea ja risainen riepu, ja sen keskiuurteesta helmeili aika ajoin hikipisara, jonka hän kuumeisin liikkein vei kitaansa sitä viileyttämään.
"Aika kului. Hän oli saanut vihiä pyydyksestä ja koettanut sitä karttaakseen saada käsityksen uhkaavasta vaarasta, mutta hänen metsäeläin-aivonsa eivät tajunneet mitään ihmisten koneistoista, ja hän näki mieluummin nälkää varmassa turvapaikassa kuin yritti käyttää hyväkseen turmantuottavaa, salaperäistä pyydystä.
"Eräänä aamuna hän ilostui ja luuli pääsevänsä vapaaksi. Mies tuli. Hän viipyi siellä joitakin hetkiä, liikutti jotakin ja lähti pois; mutta julma kirous, jonka hän lähtiessään laski suustaan, jätti ainoastaan hyvin heikon toivon ketun sydämeen. Simppa oli vain koetellut pyydystä, ja nyt tuli hän joka päivä aamunkoitteessa, tuntien loppuratkaisun lähenevän.