"Tähän aikaan vaivasi kuume Mikko Repolaista entistä enemmän. Väliin hän jäi pitkälleen moneksi minuutiksi, epätoivoisesti huohottaen, nousi toisinaan jaloilleen ja kulki piirissä ympäri vankilaansa etsien ulospääsypaikkaa, jonka hän yhä kaikesta huolimatta toivoi löytävänsä.
"Kuu oli viimeisellä neljänneksellä. Punainen kuunsyrjä näytti veriseltä lihapalaselta, jota joku julma mahti kuletti pilvilaatalla. Nopeasti kurotti kettu sitä kohti ohuen kaulansa, laihan kuononsa, oudon suuret silmänsä. Niinkuin vankeuden ensimäisenä iltana, kajahtelivat nytkin voimakkain henkäyksin tuulen kuorosäveleet metsän vehreissä käytävissä, ja kettu oli kuulevinaan suuren jahtikoiraparven haukunnan, joka vuoksen ja luoteen tavoin nousi ja laski vähitellen läheten. Väliin taas hänen humisevassa päässään syntyi mielikuva lähteestä, ja sammuttaakseen siinä polttavaa janoansa kääntyi hän lakkaamatta ympäriinsä, etsien joka puolelta vettä, kirkasta vettä, jota hän pitkin hörppäyksin latkisi.
"Yhdennentoista päivän aamunkoitto kajasti maidonvalkeana honkametsän latvassa. Nyt oli loppu tehtävä vankeudesta. Äkkiä teki Mikko Repolainen päätöksen ja ympärilleen katsomatta, kooten kaiken tarmonsa laihtuneisiin käpäläparkoihinsa, teki hän hyppäyksen ja syöksyi epätoivon rohkeudella tuntemattoman kohtalon syliin!…"
IV.
Teeskentelevän raskain askelin — siten peittääkseen astuntansa nopeutta — kulki Simppa tuona päivänä, niinkuin edellisinäkin päivinä, kapeata solaa. Hänen suurten, raskaitten saappaittansa naulat olivat maahan painaneet epäselvän polun, joka päätyi Mikko Repolaisen vankilaan.
Hyvin kasvatettuna koirana kulki uskollinen Pyry muutamia harppauksia hänen edellään. Otusta ajaessaan koira ei milloinkaan etääntynyt hänestä vissiä välimatkaa kauvemmaksi, jonka pitkäaikainen tottumus ja molemminpuolinen sopimus oli määrännyt. Mutta tänään täytyi Simpan lyhyin vihellyksin alinomaa muistuttaa vanhaa toveriansa entisistä sopimuksista.
Kuono pystyssä, häntäänsä huiskien vainusi Pyry saalista, ja Simppa, joka arvasi Mikko Repolaisen tulleen ulos luolastaan, hykersi iloisena känsäisiä kämmeniään. Mutta hän ei kiirehtinyt käyntiänsä, jatkoihan vain tyyneesti kulkuansa maakoloa kohti, minkä edustalla koira, joka hänen edellään oli kulkenut, jännitetyssä asennossa, kuono ojona, katse kuin yhteen kohtaan kiinninaulattuna, vartalo maahan taivutettuna, odotti ainoastaan isäntänsä saapumista ja hänen merkkiänsä hypähtääkseen pystyyn. Lauenneen, raskaan tammilaudan alla makasi uupunut, puoleksi paljasihoinen kettu oikealla kyljellään, takaruumis tarttuneena pyydykseen, johon hän oli jäänyt reisitaipeita myöten. Pakolainen oli painautunut hiukan kyljelleen, ja näin hänen selkärankansa säilyi surman iskulta. Vaaleahko lima pursui sieramista ja suuret, punaiset ja rääppäiset silmät olivat sulkeutuneet tainnuttavan iskun kohdatessa. Hän oli nähtävästi ollut siinä tilassa neljännestunnin, kun Simppa saapui.
Voittajan ilkeämielinen ja halveksiva hymyily ilmaisi, että hänen ilonsa voitetusta oli sangen mitätön. Nahka ei enää ollut minkään arvoinen, ja kukapa köyhä raukka lie ollut niin nälkäinen, että olisi viitsinyt käydä käsiksi noin viheliäiseen turkkiin, annettuaan ensin ruumiin vähän jäähtyä saadakseen otuksesta pois metsäeläinhajua edes osaksi.
Yht'äkkiä näki salametsästäjä, joka piti uhriaan tarkoin silmällä, Mikko Repolaisen kylkien vavahtelevan. Tämä oli todellakin vain tajuttomassa tilassa.
Äkkiä sai Simppa päähänsä tuuman, miten kostaa uhrillensa ja tehdä siitä pilaa.