Hiljaa irrotti hän kaulanauhan koiraltaan ja kiinnitti sen suoraapäätä ketun kaulaan, käänsi nurin vanhojen, puolivillaisten housujen taskut, joista sieltä täältä näkyivät sinertävät pumpuliset kudelangat. Niistä purjelanganpätkistä, jotka hän taskuistaan veti esiin, laittoi hän sukkelaan lujan kuonokopan, jolla sulki vanhan kuleksijan kuonon, sitoi nenäliinallaan yhteen hänen takakäpälänsä, nosti pois pyydyksen, jonka kätki viereiseen pensaikkoon, ja tarttuen molemmin käsin ketun käpäliin, heitti tämän yli olkainsa kuin kaulanauhan ja lähti taas nopein ja raskain askelin tallustelemaan kylätietä takaisin.
Pyry kulki jälessä, katse kuin kiinninaulattuna tuohon suippokuonoon, joka hytki edestakaisin miehen olalla.
Tahdikas astunta, auringon lämpö ja kauniin kevätaamun tuoksuva, puhdas ilma herättivät Mikko Repolaisen vähitellen tajuunsa.
Aluksi tunsi hän sangen suloista huojennusta ja kevennystä, aivan vastaista sille vihlovan tuskan ja kaamean hädän tunteelle, joka hänet valtasi silloin kun pyydyslauta häneen iski. Sitten heräsi hänen mielessään, raittiin ja hyvätuoksuisen ilman hiljalleen virratessa laajeneviin keuhkoihin, muistot ajoista, jolloin hän vapaana kuljeskeli metsissä. Sanalla sanoen, hän itsetiedottomasti iloitsi raittiista valosta ja nautti ihanasta auringonnoususta, jonka hän jo puolihorroksissa tajusi.
Mutta mikäli hänen tajunsa palasi, sikäli tunnekuvat muuttuivat; aluksi tuntui käpälissä ja kaulassa hankausta ja päässä painoa; sitten outo haju, ihmisen ja koiran haju, joka välittömästi tunkihe hänen tajuntaansa, pakotti hänen tylysti, äkkiä kokonaan palaamaan todellisuuteen. Hän avasi kuumeiset silmänsä selkiselälleen ja näki kaikki: miehen kantamassa häntä, koiran kulkemassa jälessä, käpälänsä puristettuina salametsästäjän koviin kouriin, ja etäisen kylän laavakattoineen, tuon salamyhkäisen kylän, joka oli täynnä pyydyksiä ja vihollisia.
Hän tunsi koko olentonsa vaistomaisesti, epätoivon pakosta jäykistyvän; hän jännitti lihakset äärimmilleen yrittääkseen vapautua Simpan käsistä ja paetakseen metsään. Mutta mies oli varuillaan; hän puristi lujempaan mukuraiset nyrkkinsä, jotka entistä tiukemmin hankasivat onnettoman käpäliä, ja Pyry puolestaan osotti merkitsevällä murinalla leppymätöntä valppauttaan.
Entistä kaameampi hätä, joka sai Mikko Repolaisen unhottamaan kaiken, unhottamaan nälän, janon ja kivut, valtasi hänen mielensä. Vaara oli muuttanut muotoaan, mutta se oli entistä suoranaisempi, varmempi, kauheampi. Hän melkein kaipasi niitä kidutuksen hetkiä jolloin oli nääntyä nälkään luolassaan ja mietti itsekseen, mitä vaivoja hän mahtoi saada ennen kuolemaansa kärsiä.
Hän oli jo näkevinään itsensä käpälistään sidottuna, jätettynä koirain revittäväksi tai Simpan lyijyrakeiden maalitauluksi. Hän kuvaili olevansa jo puoleksi nyletty, oli tuntevinaan ihon vavahtelevan, luiden murtuvan ja lihaksiin tunkeutuvan vihlovia lyljyrakeita, joista ei tiedä mistä ne tulevat, jotka tarttuvat kiinni kuin okaat ja joiden tekemistä reijistä pulppuaa veri, jonka loppumatonta vuotoa vastaan ei saa apua.
Pyry näytti jo teräviä hampaitaan, ja vastatakseen tähän härnäämiseen paljasti Mikko Repolainenkin turpaa hankaavan kuonokopan silmukkojen takaa vaalentuneet ikeneensä, joista pistivät esiin teräväkärkiset kulmahampaat. Voi, kuinka mielellään hän olisi purrut pyöveliä joka häntä kantoi, mutta tämä, aivan varmana siitä ettei uhrinsa kyennyt hänelle kostamaan, jatkoi matkaansa hiljaa hymyillen, säälimättömästi tehden pilaa vangistaan.
Kettu kuuli kylästä tulevat äänet, jotka hän melkein osasi erottaa, koska oli ennenmuinoin melua kaikoten niitä etäältä tutkinut. Muutamat olivat hänelle yhdentekeviä, toiset erikoisesti liikuttivat häntä kissojen metsästäjänä ja takapihojen nuuskijana, muutamat taas, kaikkein kauheimmat, muistuttivat hänelle, että ihminen ja hänen uskottunsa, koira, olivat vihollisia, joiden lempeyteen ei koskaan ollut luottamista. Sieltä kuului lehmien ammuntaa, ajopelien räminää, siipikarjan kaakotusta, koirain haukuntaa ja asumusten kynnyksillä leikkivien ja kinastelevien poikasien kimeitä ääniä. Voitettu oli jo näkevinään itsensä verenhimoisen joukon, läpäisemättömän vihollisrivin ympäröimänä ja tunsi yhä selvemmin tuhonsa lähenevän.