"Minä lupaan."
Iris astui esiin. Hän oli hiukan punainen ja hämmennystään peittääkseen tarttui hän kivääriin.
"Nyt on meitä kaksi ampujaa", sanoi hän seisoessaan Jenksin vieressä.
Jenks saattoi syrjäsilmällä nähdä solakan, hyvin muodostuneen nuorukaisen ilmestyvän yht'äkkiä; se ilahdutti häntä. Tilanne tulisi kenties paremmaksi, jos dyakit näkisivät tytön tuollaisena.
"Teidän on heittäydyttävä pitkällenne heti kun minä sanon."
"Luottakaa minuun. Jumala minua varjelkoon."
Merimiehen kivääri laukesi niin äkkiä, että huudahdus kuoli tytön huulille. Kolme dyakkia koetti juosta piiritettyjen tovereidensa luo. He kantoivat ruukkua ja kahta koria. Ruukunkantaja kaatui ja astia rikkoontui. Toiset tekivät koko käännöksen ja kiisivät tiehensä kuin jänikset haavoittuneen ryömiessä perästä. Jenks ei ampunut uudelleen.
Iris seurasi silmillään haavoittunutta raukkaa. Silmät kostuivat ja hän kalpeni hiukan. Haavoittuneen kadottua silmäsi hän laaksoon ja vastapäiselle kalliolle; kahdenkymmenen yardin päässä makasi kolme kuollutta ja kalliolla kaksi.
"Toivon ettei minun tarvitse käyttää kivääriä", sanoi hän vapisevin äänin. "Tiedän ettei sitä voi auttaa, mutta luulen etten milloinkaan voisi nukkua, jos tappaisin ihmisen."
Hän näki merimiehen katkeran hymyilyn. Jenks nukkuisi paljon paremmin, jos yhdellä ainoalla laukaisulla voisi surmata jok'ikisen saarella olevan dyakin.