Hänen äänessään oli tyyntä vakavuutta, jota Jenks ei ollut milloinkaan ennen kuullut.
"Tuo mies, tulkki", sanoi tyttö, "puhui teille, että jos minut luovutettaisiin päällikölle, lähtisi hän seuralaisineen pois tekemättä teille mitään pahaa."
"Se oli vain ansa", huomautti Jenks nopeasti. "Ei missään tapauksessa maksa vaivaa keskustella siitä."
Ja vastaus tuli tyynesti ja päättäväisesti. "Minä suostun näihin ehtoihin."
Aluksi tuijotti Jenks tyttöön mykkänä hämmästyksestä. Sitten johtui hänen mieleensä, että tyttö teki tämän uhrin pelastaakseen hänet.
"Teidän täytyy olla mielipuoli, jos edes unissannekaan voitte sellaista kuvitella. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee teille — ja minulle? Se on ansa. He ovat tavallisia villejä. Saatuaan teidät valtaansa nauravat he kaikille lupauksille."
"Te ehkä erehdytte. Heillä täytyy olla jotain kunniantuntoa. Ja joka tapauksessa panisin tinkimättömäksi ehdoksi, että he ensin varustaisivat teidät riittävästi vedellä. Silloin saattaisitte vastustaa heitä monta vuorokautta. Emme kadota mitään, mutta voimme voittaa koko joukon koettaessamme saada heidät rauhallisemmiksi."
"Iris!" läähätti Jenks. "Mitä te sanotte?"
Oman nimensä odottamaton kuuleminen miehen huulilta sai tytön melkein kadottamaan tajuntansa. Mutta mies oli uskaltanut kaikki hänen takiansa, uhmannut hänen vuokseen kuolemaa monta kertaa. Nyt oli siis hänen vuoronsa.
"Olen miettinyt tarkoin asiaa", selitti hän. "Maksaa vaivan koettaa tätä viimeistä keinoa. Me olemme kaikkien muiden paitsi Jumalan hylkäämiä, eikä näytä olevan Hänen pyhä tahtonsa, että me pelastuisimme. Me voimme taistella siksi kunnes kuolemme. Onko se siis oikein, kun toinen meistä saattaa ehkä elää?"