Hän oli ilmaissut itsensä suoruutensa kautta. Hän tahtoi antautua näille pedoille, vieläpä mielistellä heitä, kunnes he olisivat tarpeeksi kaukana saaresta ja sitten — kuolla.
Merimies tunsi halua ravistaa häntä kuin itsepäistä lasta. Sitten katsoi hän tyttöön ja sulki tämän äkkiä vahvoille käsivarsilleen, joilla tyttö lepäsi ihmetellen ja vapisten. Mies kuiskasi:
"Rakkaani, luuletko minun voivan elää kadotettuani sinut? Sinä olet minun elämäni. Jos meidän täytyy kuolla, rakkahin, niin kuolkaamme yhdessä."
Iris kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Nyt olen hyvin, hyvin onnellinen", nyyhkytti hän katkonaisesti. "En luullut — että se — tapahtuisi tällä — tavoin, mutta — olen kiitollinen — että se tuli."
Hetkeksi antautuivat he jumalallisen tunnelman valtaan sielujen kohdatessa toisensa. Sanoja ei tarvittu. Kaikkialla ympärillä väijyi onnettomuus, puute, vieläpä kuolemakin, mutta he eivät välittäneet siitä, sillä heillä oli taivas keskellä maallista helvettiä.
Kun he olivat hiukan rauhoittuneet, sanoi Iris: "Minun täytyy vedota sinun myötätuntoosi. Olen nälissäni ja, oi, niin janoinen!" Hän oli aamiaiseksi syönyt tuskin mitään. Nyt oli hän täynnä uutta toivoa. Saisiko hän elää tunnin, tahi puoli vuosisataa, ei hän milloinkaan jättäisi rakastettuaan, eikä tämä luonnollisesti koskaan, koskaan jättäisi häntä.
Jenks otti esille korpun, astian säilykkeitä ja pullon samppanjaa.
"Sinä et ole oikein frappé", sanoi hän ojentaessaan tytölle kuohuvan juoman, "mutta toisissa olosuhteissa olisi tämä viini melkein kylliksi arvokasta sinun maljasi juomiseen. Mutta mitä se oli?"
Hän oli kuullut heikon iskun päänsä yläpuolella olevaan öljykankaaseen. Iris ilmoitti kuulleensa sen kolme neljä kertaa, mutta luulleensa öljykankaan kahinan aiheuttaneen sen.