Mutta huolimatta kaikesta taidostaan, ei hänen onnistunut karkoittaa sieltä dyakkeja. Joka minuutti iski yksi tahi useampia kuulia kallioon rikkoen öljykankaan ja turmellen elintarvevarastoja.
Hän saattoi arvata mitä oli tapahtunut. Maaten kalliojyrkänteellä olivat dyakit niin hyvin suojatut, että hän ainoastaan sattumalta saattoi tavata heitä kuulalla. Mutta heidät täytyi karkoittaa, muussa tapauksessa tulisi tästä yöllisestä pommituksesta vakava asia.
"Onko kaikki hyvin, Iris?" huusi hän.
"Kyllä, rakkahin," kuului vastaus.
"Hyvä, haluan, että pidät öljykangasta päälläsi vielä jonkun aikaa — erityisesti olkapäiden ja pään ympärillä. Aion hillitä noita lurjuksia. He ovat löytäneet meidän heikon kohtamme, mutta kyllä minä heidät opetan."
Heti kuultuaan öljykankaan kahinan laski hän nuoraportaat ja kiipesi alas asestettuna vain revolverilla. Hän oli aivan näkymätön viholliselle. Vedettyään portaat ylös siten, että alimmat askelmat olivat noin kuuden jalan korkeudella maasta, hiipi hän varovasti neljänkymmenen yardin päässä olevalle kalliolle.
Hän pysähtyi pienen poon-puun juurelle ja kumartui ottamaan jotain, joka oli kaivettu juurten läheisyyteen. Hän saattoi selvästi kuulla dyakkien puhelevan matalin äänin ja nähdäkin monet niistä, jotka lojuivat hiekalla. Tämä tosiasia osoitti kuinka kohtalokas hänen vedenhakuyrityksensä olisi ollut. Heidän olisi täytynyt huomata hänet heti, kun hän olisi tullut kallion varjosta. Hän viipyi ehkä muutamia sekuntteja kauemmin kuin oli välttämätöntä.
Uudistettu kiivas yhteislaukaus lähetti hänet mitä nopeimmin takaisin. Iris oli yksin ylhäällä. Ei tietänyt mitä saattoi tapahtua. Kauhistuksekseen huomasi hän nuoraportaiden hiljaa heiluvan edestakaisin. Hän juoksi esiin ja tarttui niiden alapäähän, joka oli jälleen maassa. Asettaessaan jalkansa ensi askelmalle kuuli hän Iriksen äänen aivan läheltään:
"Robert, missä olet?"
"Tässä!" vastasi hän ja tyttö putosi hänen käsivarsilleen.