Hämmästyksen huuto talon läheisyydessä ja muutamien, hiukan kauempana olevien villien kiljunta osoitti, että heidät oli kuultu.
"Ylös!" kuiskasi hän. "Tartu kiinni ja kiipeä ylös niin pian kuin voit."
"En ilman sinua!"
"Ylös, Jumalan nimessä! Seuraan kantapäilläsi!"
Iris alkoi kiivetä. Jenks otti jotain, jota tähän saakka oli pitänyt hampaidensa välissä, nähtävästi nyörin ja veti sitä mukanaan kiivetessään.
Hänen ollessaan noin kymmenen jalan korkeudella maasta, ryntäsi talosta kaksi ulvovaa dyakkia.
"Eteenpäin!" sanoi hän Irikselle. "Älä pelästy, tapahtuipa mitä tahansa. Olen aivan takanasi."
"En pelkää yhtään!" läähätti tyttö.
Jenks kääntyi, tarttui lujasti toisella kädellään kiinni ja ampui kahta alhaalla olijaa, jotka hän saattoi eroittaa vain hyvin epäselvästi, vaikka he olivat aivan portaiden juurella. Laukaukset saivat heidät pysähtymään. Jenks ei tiennyt, eikä välittänyt siitä, oliko heihin sattunut. Seisahtuminen riitti. Useita muita tuli juosten sinne päin.
Silloin vetäisi hän lujasti nyöristä, jota piteli kädessään. Terävä paukahdus kuului kivilouhimon läheltä. Näkyi salamoita. Samalla sinkosi kirkas valokimppu vastapäiseltä kalliolta ja valaisi laakson kuin meteori. Se paljasti Iriksen, joka juuri katosi turvalliselle ylätasangolle, näytti Jenksin ja dyakit toisilleen. Silmänräpäystä myöhemmin kuului kauhea räjähdys, joka tärisytti maata ja ilmaa, hajoitti jokaisen kiven vastapäisestä kalliosta, heitti joitakin dyakkeja alas sieltä ja haavoitti toisia kivensirpaleilla.