"Ottakaa tämä! Arvaan teidän osaavan käyttää sitä."
Mir Jan otti sen mitään vastaamatta, tutki pensaikon ja rannan sekä palasi hetken kuluttua ilmoittamaan kaiken olevan rauhallista ja jätti revolverin takaisin.
"Sahib," sanoi hän syvään kumartaen, "olen kunniaton mies, mutta jos te annatte minun tulla luoksenne, taistelen rinnallanne kunnes molemmat käteni ovat poikkihakatut. Olen väsynyt näihin villeihin — armoton kohtalo heitti minut heidän joukkoonsa, mutta minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Joll'ette halua minua luoksenne vuorelle, niin antakaa minulle kivääri, minä piiloudun puiden sekaan ja lupaan, että muutamat heistä tänä yönä kuolevat ennenkuin he löytävät minut. Rykmentin kunnian vuoksi älkää kieltäkö, sahib. Pyydän ainoastaan, että jos teidän armonne pelastuu, niin kirjoitatte eversti Spencelle ja kerrotte Mir Janin, toisen eskadroonan naikin viimeisestä teosta."
Miehen sanat liikuttivat syvästi Jenksiä. Hän mietti kuinka parhaiten saattaisi käyttää tarjottua apua panematta miestä alttiiksi varmalle kuolemalle.
Hindu ymmärsi hiljaisuuden väärin. "En ole mikään roisto, sahib. Tapoin miehen sentähden —."
"Kuulkaa minua, Mir Jan. Ette voi sanoa parempaa kuin olette sanonut.
Oletteko varma siitä etteivät dyakit tule ennen aamua?"
"He ovat kantaneet haavoittuneet veneeseen ja tekevät nyt portaita."
"Eivätkö he kaipaa teitä?"
"He tulevat kaipaaman pukinnahkaa. Se oli heidän viimeinen täysi nahkansa."
"Mir Jan, tehkää niinkuin sanon, ja te näette vielä Delhin. Oletteko milloinkaan käyttänyt Lee-Metford kivääriä?"