"Niin, rakas isä! Minä se olen — sinun oma pikku tyttösi, joka palaa luoksesi! Oi, rakas! En näe sinua kyyneleiltä!"
Ja sillä tavoin he viimein kohtasivat. Merimiehet jättivät heidät kahden ja kokoontuivat Anstrutherin ympärille, tehden hänelle sadottain kysymyksiä.
Hetken kuluttua huusi Iris:
"Robert, tule tänne!"
Hänen ristimänimensä käyttäminen herätti huomiota. Anstruther astui esiin.
"Tässä on isäni!" huudahti tyttö. "Ja, rakas isä, tässä on kapteeni Robert Anstruther, jota minun Jumalan ohella on kiittäminen hengestäni monta, monta kertaa Sirdarenin upottua."
Sir Arthur Deane paljasti päänsä ja ojensi kätensä.
"Kapteeni Anstruther", sanoi hän, "olen teille tyttäreni pelastamisesta suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin milloinkaan voin suorittaa. Ja minun on kiittäminen teitä myöskin omasta elämästäni, sillä Iriksen kuolema olisi ollut minunkin."
Robert tarttui ojennettuun käteen.
"Luulen, sir Arthur, että meistä kahdesta minä olen suuremmassa kiitollisuudenvelassa." Sitten kääntyi hän Irikseen sanoen: "Mielestäni on parasta, että isäsi vie sinut Orientille. Sieltä saat ruokaa toipuaksesi aamun vaikeista koettelemuksista ja löydät ehkä myöskin sopivia vaatteita. Myöhemmin voit tuoda sir Arthurin jälleen maihin ja näytämme hänelle sitten saaren."