"Kapteeni Fitzroy", huudahti Iris, "sallikaa minun esitellä mr Anstruther. Lordi Ventnor, tehän olette tavanneet mr Anstrutherin ennenkin."
Merimies ojensi kätensä; lordi hymyili rakastettavasti.
"Teidän pakollinen saarella oleskelunne näyttää sopineen teille mainiosti", sanoi lordi.
"Erinomaisesti. Elämällä täällä oli huonotkin puolensa, mutta me taistelimme vihollisiamme vastaan rehellisesti, eikö niin, Iris."
"Kyllä, armas. Dyakkiraukat eivät olleet kylliksi sivistyneitä hyökätäkseen väärillä todistuksilla."
Hänen armonsa kellertävät kasvot rypistyivät hiukan. Iris tiesi siis sotaoikeudesta eikä ollenkaan pelännyt julistaa koko maailmalle, että tämä mies oli hänen sulhasensa.
Siitä huolimatta hymyili lordi Ventnor jälleen.
"Yksinpä dyakitkin kunnioittivat miss Deanea", sanoi hän.
Mutta Anstruther, joka huomasi laivanvarustajan silminnähtävän masentuneisuuden, pidätti huulillaan olevan vastauksen ja esitti, että he ensiksi lähtisivät pohjoisrannalle, haaksirikon tapahtumapaikalle.
Seuraavan tunnin aikana oli hän pikemmin kuulija kuin kertoja. Iris kuvaili hänen taisteluaan tuulta ja aaltoja vastaan. Iris osoitti paikan, jossa hän oli taistellut mustekalan kanssa, Iris kuvaili lakkaamattomassa työssä vietetyt pitkät päivät ja kertoi kuinka Robert oli pelastanut hänet villien käsistä, miten hän oli ryhtynyt varustautumaan odotettavissa olevan hyökkäyksen varalta ja vihdoin — paras kaikesta — kuinka hän kerta toisensa jälkeen oli tehnyt tyhjäksi dyakkien viekkaimmatkin suunnitelmat ja torjunut heidän hyökkäyksensä kolmikymmentuntisen kauhistuttavan taistelun ajan.