Iriksellä oli tarkkaavainen kuulijakunta. Useimmat Orientin upseereista tulivat paikalle ja seurasivat henkeään pidättäen tytön vaikuttavaa kuvausta. Robert koetti useammin kuin kerran kääntää kaikki leikiksi, mutta siitä ei Iris halunnut tietää mitään.
Tytöllä oli lopettaessaan kyyneleet silmissä, mutta ne olivat onnen ja kiitollisuuden kyyneleitä ja lordi Ventnor, joka oli ollut vaitelias, mutta tarkkaavainen kuuntelija, eikä ollut kadottanut sanaakaan, tunsi kylmässä sydämessään vielä kylmempää sekä huomasi, ettei tämän naisen rakkaus kuuluisi koskaan hänelle.
Kapteeni Fitzroy sanoi:
"Käsitän sangen hyvin, että te pidätte tästä kauheasta paikasta, mutta tahtoisin mielelläni tietää miksi haluatte sitä omaksenne. Teillä tuskin on aikomus asettua tänne."
Anstruther tuumi hetken ennenkuin vastasi. Hän tunsi lordi Ventnorin katselevan itseään. Kaikki olivat halukkaita saamaan siihen selityksen.
"Muutamissa maailmanosissa", sanoi hän, "on tuntemattomia, kartalle merkitsemättömiä vedenalaisia kallioita ja riuttoja, joille monet laivat ovat törmänneet ilman pienintäkään vikaa upseerin puolelta."
"Epäilemättä."
"Niin, kapteeni Fitzroy, ollessani rykmentissäni Hongkongissa törmäsin sellaiselle karille ja kärsin haaksirikon. Ainakin minusta näytti aivan siltä. Kohtalo heitti minut täällä maihin oltuani kauan veden alla. Te tuskin voitte minua moittia, jos olen kiintynyt tähän pieneen paikkaan, joka lahjoitti minulle pelastukseni."
"En", myönsi meriupseeri. Hän ymmärsi tämän lausunnon takana piilevän jotain erikoista, mutta se asia ei liikuttanut häntä.
"Sitäpaitsi", lisäsi Robert hymyillen, "on minulla yhtiötoveri, kuten näette."