Iris katseli tätä vaieten. Merimies esiintyi aina edukseen työskennellessään kovasti. Kaikkeen, mihin hän ryhtyi, omistautui hän koko sielullaan. Iris ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista miestä. Sellaisina hetkinä tunsi hän tätä kohtaan rajatonta ihailua.
"Otaksun", huomautti tyttö, "teidän laittavan kuntoon ilmaratanne turvataksenne oman ja tavaroiden kulun."
"Ni-in."
"Miksikä olette siis noin epäröivä?"
"Senvuoksi, että omasta puolestani olen aikonut kahlata yli. Köysi on aiottu tavaroille."
Iris nousi nopeasti. "Kiellän teitä ehdottomasti menemästä uudelleen veteen. On suorastaan häpeä ajatella sellaista. Te asettaudutte vakavaan vaaraan ilman mitään todellista syytä, sikäli kuin näen, ja jos teille jotain tapahtuu, jään minä tälle kauhealle saarelle yksin."
Merimies ei oikein näyttänyt tietävän mitä tekisi.
"Miss Deane", sanoi hän, "vaara ei ole niin suuri kuin kuvittelette. Viime kerralla yllätti mustekala minut, mutta sitä se ei tee toista kertaa. Minun on saatava nuo kiväärit. Jos se teitä rauhoittaa, voin kyllä itsekin kulkea nuoraa pitkin."
Hän teki tämän myönnytyksen kovin vastenmielisesti, sillä jos jokin vaara merestä käsin uhkaisi, olisi hänen paljon vaikeampi välttää sitä riippuessaan köydessä, joka painui hänen allaan, kuin kulkiessaan vapaasti valmiina syöksymään joko eteen tahi taakse.
Tätä ei Iris ymmärtänyt ennenkuin näki hänen pitkin, voimakkain ottein heilauttavan itseään eteenpäin.