"Seis!" huusi Iris. Mies päästi otteen ja putosi veteen kääntyen katsomaan tyttöä.
"Mikä on?" kysyi hän.
"Astukaa! Kulkekaa!" Merimies kulki takaisin ottaakseen vastaan ojennuksen.
"Te tiesitte koko ajan olevan parempaa mennä kahlaamalla, mutta tehdäksenne minulle mieliksi ryhdyitte tähän vaaralliseen keinoon! Miksikä teitte sen?"
"Olette itse vastannut kysymykseenne."
"Olen teihin hyvin, hyvin suuttunut."
"Kerron teille mitä teen", sanoi Jenks. "Jos suotte minulle anteeksi, koetan hypätä yli. Hyppäsin erään kerran yhdeksäntoista jalkaa kolme tuumaa eräällä — hm — niityllä —"
"Älkää seisoko lörpöttelemässä siinä! Puolen tunnin kuluttua on vesi noussut yli riutan", huudahti tyttö.
Mitään puhumatta alkoi Jenks työnsä. Siellä oli paljon köyttä ja hänen suunnitelmansa oli varsin yksinkertainen. Kun jokainen käärö oli varmasti sidottu, kiinnitti hän tavaran juoksevaan köyteen, joka kulki puusta rautapulttiin. Juoksunuoraan sitoi hän kiinni kevyimmän köyden, jonka löysi, ja heitti toisen pään Irikselle. Kevyesti vetämällä saattoi Iris vetää raskaan kiväärilaatikonkin toiselle puolelle, sillä kaltevuuspinta oli niin jyrkkä, että mitä raskaampi paino oli, sitä helpommin se liukui köyttä pitkin.
He työskentelivät kunnes Jenks ei löytänyt enää mitään ottamisen arvoista. Senjälkeen kahlasi hän varovasti yli kanaalin. Tyttö tuijotti kauhistuneena veteen siksi kunnes merimies oli jälleen hänen rinnallaan.