Heidän yhdeksäntenätoista saarella oleskelupäivänään kiipesi merimies tapansa mukaan Näköalavuorelle Iriksen laittaessa aamiaista. Hän katsoi kiikarilla joka suuntaan, mutt'ei ainuttakaan purjetta näkynyt.
Hän pisti kiikarin koteloon ja palasi Iriksen luo.
Aamu kului kuten tavallisesti. Iris ei ollut unohtanut saniaiskasvin kastelemista. Aamiaisen jälkeen oli hänellä tapana mennä sitä kastelemaan ja hän nousi nytkin sitä varten ylös.
"Saanko auttaa teitä", sanoi Jenks. "Minulla ei ole tänään kiirettä."
"Ei kiitos! En salli teidän liikuttavan pensasta. Se näyttää suorastaan iloiselta minun tullessani ja juo veden yhtä halukkaasti kuin janoinen eläin."
"Kaalinpäälläkin on sydän, miss Deane."
Iris lähti nauraen, mutta oli ollut poissa tuskin viittä minuuttia, kun mies kuuli kaksi kertaa toistetun huudon. Hän eroitti oman nimensä — ei Jenksin, vaan Robertin. Jotain hirveätä oli tapahtunut, sillä huuto oli äärimmäisen epätoivoinen.
Hän juoksi sisään, tempasi kivääritelineeltä yhden kuudesta kivääristä, jotka olivat aina ladatut ja syöksyi läpi metsän, jossa ei nähnyt mitään, rannalle. Täällä näki hän Iriksen taistelevan kahden villin näköisen dyakin kiinnipitelemänä, joista toinen puvusta päättäen oli joku päällikkö ja toinen vastenmielisen näköinen puolialaston villi. Heidän ympärillään tanssi seitsemän pyssyillä ja parangeilla (suurilla malaijilaisveitsillä) asestettua miestä.
Molemmat villit koettelivat sitoa Iriksen käsivarsia, mutta hän oli notkea ja vahva, joten he saivat kovan pähkinän purrakseen. Estääkseen häntä huutamasta painoi toinen dyakeista suuren kätensä hänen suulleen.
Tyynesti ja rauhallisesti, kuin olisi ollut harjoituskentällä, laskeutui Jenks polvilleen ja tähtäsi. Ei kukaan dyakeista huomannut häntä, sillä kaikkien mielenkiinto oli kohdistunut hämmästystäherättävään saaliiseen, nuoreen ja kauniiseen naiseen, joka aivan tyynesti kuljeskeli täällä ympäri. Jyvä ja tähtäin tulivat hitaasti suoraan linjaan sen pedon rinnan kanssa, joka painoi tytön suuta.