Kuula sattui aivan sydämen yläpuolelle ja katkasi selkärangan.
Iris, joka tunsi vapautuneensa ilettävästä otteesta, tempautui irti päälliköstä ja kiisi kuin lintu kohti Jenksiä ja pelastusta.
Kivääristä kuului jälleen kaksi perättäistä lyhyttä, terävää laukausta ja kaksi dyakkia vaipui hiekkaan. Jälellä oli kuusi, niiden joukossa päällikkö, jota pakeneva tyttö tietämättään ruumiillaan suojeli.
Neljäs dyakki kaatui.
Jälelle jääneet, julmat, mutta eivät pelkurit villit latasivat pyssyjään. Kalpeana, päättäväisenä, teräksinen kiilto silmissään ja leuka eteenpäin työntyneenä seurasi merimies heidän valmistelujaan.
"Vasemmalle!" huusi hän. "Juoskaa puuta kohti."
Iris kuuli ja koetteli totella, mutta voimat pettivät ja hän kaatui murentuneiden korallien päälle.
Jenks tarkasteli häntä sekä dyakkeja, jotka ampuivat epätasaisen yhteislaukauksen. Jotain, joka muistutti kiirehtivää mehiläistä, surisi hänen korvansa ohi, ja hänen oikean jalkansa läheisyydessä oleva kivi sai voimakkaan läimäyksen näkymättömästä kädestä. Se oli hänestä mieluista. Tästä tulisi taistelu eikä teurastus.
Viides dyakki vaipui kuolinkouristuksissa maahan ja päällikkö tähtäsi tarkkaan polviasennossa olevaa ampujaa, joka uhkasi tuhota koko hänen joukkonsa. Mutta merimies ampui ensin ja näki kummastuksekseen kirjavasti puetun villin lentävän taapäin useita yardeja ja kaatuvan sitten maahan.
Vielä kaatui yksi ennenkuin kaksi jälelle jäänyttä katsoivat olevan syytä lähteä peräytymisretkelle. He tekivät sen nopeasti, mutta laahasivat päällikköä mukanaan. Jenksin tarkoitus ei kuitenkaan ollut päästää heitä menemään. Hän tähtäsi jälleen yhtä. Kuului naksahdus eikä mitään muuta. Patruuna ei syttynyt. Hän koetti kiireesti vetää sen ulos, mutta epäonnistui. Sellaisia vahingoita saattaa sattua niinkin hyvälle kiväärille kuin Lee-Metford on.