Karjaisten hyppäsi hän ylös ja syöksyi eteenpäin. Pakenevat miehet näkivät hänet ja lisäsivät vauhtia. Samalla hetkellä kun hän oli Iriksen luona, katosivat he puiden sekaan.
Hän heitti remmistä kiväärin olalleen ja otti tytön käsivarsilleen.
Tämä oli tajuissaan, mutta hengästynyt.
"Kuulkaa", huusi Jenks. "Koettakaa totella minua — kirjaimellisesti. Kannan teidät — luolaan. Jääkää sinne. Ampukaa jokainen, jonka näette — kunnes minä tulen."
Tyttö kuunteli ihmetellen. Ajatteliko mies jättää hänet nyt, kun hän oli painettuna tämän rintaa vasten? Mahdotonta! Ah, hän ymmärsi. Villit olivat kai tulleet sinne veneellä. Merimies aikoi hyökätä heidän kimppuunsa uudelleen. Hän ajatteli taistella yksin heidän kanssaan eikä hän, Iris, saisi tietää mitään ennenkuin kaikki olisi ohi.
Jenks asetti hänet luolan sisäänkäytävälle. "Te ymmärrätte!" huudahti hän ja vastausta odottamatta juoksi sisään hakemaan uuden kiväärin. Senjälkeen juoksi hän Näköalavuoren kautta etelärantaa kohti. Hän ymmärsi dyakkien nousseen maihin sillä hiekkarannalla, jota Iris oli kutsunut Salakuljettajain lahdeksi. He eivät saaneet päästä pakoon millään ehdolla.
Merimies oli oikeassa. Tullessaan perille huomasi hän kolmen — eikä kahden — miehen työntävän sampania vesille. Yksi heistä oli, ihme kyllä, päällikkö. Silloin ymmärsi Jenks kuulan sattuneen dyakin kohotettuun pyssyyn edelläkerrotulla seurauksella. Hän oli välttänyt kuoleman kuin ihmeen kautta.
Jenks valmistautui kylmäverisesti tappamaan kaikki kolme. Välimatka oli sangen suuri, ehkä 800 yardia. Hän laskeutui polvilleen ja ampui. Kuula näytti sattuneen veneeseen.
Samassa kuuli hän takanaan nopeita askelia. Hän nousi salamannopeasti, kääntyi ja näki — Iriksen.
"He pakenevat", sanoi tyttö. "Missä ovat toiset?"
"Kuolleet!"