"En", vastasi Jenks. "Luulin teidän olevan liian liikutetun puhuaksenne siitä vielä."
"Liikutetun? Ei suinkaan! Olen vain väsyksissä vastustelemisesta ja avunhuutamisesta, mutta älkää luulkokaan minun aikovan pyörtyä tahi saada hermokohtausta. Myönnän itkeneeni hiukan, kun työnsitte minut syrjään ja nostitte kiväärin ampuaksenne noita viheliäisiä, henkensä edestä pakenevia raukkoja. Tein ehkä väärin estäessäni teitä?"
"Kyllä, siinä teitte väärin," vastasi Jenks vakavasti.
"Samantekevää," jatkoi tyttö. "Jumala on ollut meille sangen hyvä. En voi ajatella hänen pelastaneen meitä niin monista vaaroista antaakseen meidän kuolla muutamia tunteja tahi päiviä ennen avun saapumista. Ja minä haluan kertoa teille mitä tapahtui."
"Sen voitte tehdä, mutta ensiksi on teidän juotava tämä."
He olivat perillä leiripaikalla ja Jenks avasi nopeasti konjakkipullon ja kaatoi siitä pikariin.
Tyttö nieli sitä hiukan tehden vastustavan eleen ja Jenks joi loput.
"Menin vesiastioineni saniaiskasvin luo," alkoi Iris, "ja kuulin kuinka janoiset juuret särpivät sisäänsä vettä, kun yht'äkkiä metsästä syöksyi neljä miestä tarttuen takaapäin käsivarsiini ennenkuin ehdin käyttää revolveria."
"Jumalan kiitos, ettette sitä tehneet!"
"Arvelette, että he olisivat vastanneet tuleen, jos olisin ampunut. Niin, etenkin jos olisin satuttanut päällikköä. Mutta hän se oli, joka silmänräpäyksessä antoi muutamia käskyjä — arvatenkin etteivät he saisi tehdä minulle mitään pahaa. Tosiasia on, että he näyttivät yhtä kummastuneilta kuin minä kauhistuneelta. Mutta joskin he saattoivat pitää kiinni käsistäni, niin eivät he voineet estää minua huutamasta. Ah, miten huusin!"