"Niin, sen todellakin teitte! Ja minä tartuin ensimäiseen kivääriin, jonka tapasin. Mutta nyt, miss Deane — koska asia on päättynyt onnellisesti, rohkenen ehkä pyytää teitä jäämään luolaan siksi kunnes tulen takaisin. Minun täytyy vaatia sitä. Te ette tosiaankaan saa seurata minua."
Tyttö ymmärsi mille asialle hän meni ja alistui kuuliaisesti.
Jenks katsoi viisaimmaksi kulkea Kilpikonnarantaa Salakuljettajainlahteen ja sieltä seurata dyakkien jälkiä, koska hän sillä tavoin saattoi tutkia melkein koko saaren. Hän ei lyönyt laimin mitään varovaisuustoimenpiteitä. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan.
Maassa olevat merkit osoittivat rannalle laskeneen vain yhden sampanin. Senjälkeen hän ei huomannut mitään mielenkiintoista ennenkuin löysi hiekalla makaavan päällikön pyssyn. Se oli suustaladattava, sangen kaunis ase, jonka perä oli koristettu kullalla ja elfenluulla.
Lukko oli Lee-Metford-kuulan särkemä ja rannalla olevat epäilemättömät todistuskappaleet kertoivat päällikön kadottaneen kaksi — joll'ei kolmea oikean käden sormea.
Hänellä oli siis hiukan syytäkin raivota, ajatteli Jenks. Se oli onni, sillä nyt ei hän vähään aikaan tuntene halua uusiin seikkailuihin.
Hän pelkäsi jonkun dyakeista olevan vain vaarallisesti haavoittuneen ja tunsi suurta helpotusta huomatessaan ettei niin ollut laita.
Hän kokosi kuolleiden pyssyt ja veitset sekä heidän alkuperäiset vyönsä ja koristeensa. Seuraavan puolen tunnin aikana tarjosi hiljainen laguuni herkkupaloja haikaloille.
Heidän syödessään illallista ennusti puiden suhina ja vaahtopirskeiden räiske riuttaa vasten lähestyvää myrskyä. Troopillinen myrsky, ei pyörremyrsky, vaan myöhästynyt sadeajan purkaus, peitti saaren ennen puolta yötä. Väsyneenä päivän elämyksistä oli Iris vetäytynyt huoneeseensa muutamaa tuntia aikaisemmin; hän oli nukkunut heti ja Jenks jäi yksin ajatuksineen.
Hän ei voinut nukkua, vaan istui ja poltteli suurenmoisen tuhlaavasti, sillä hänen pieni tupakkavarastonsa väheni nopeasti.