"Luolasta, arvaan? Ettekö sanoneet, ettei antimonium ole arvokasta?"
"Tämä ei ole antimoniumia vaan — kultaa. Sattumalta löysin hyvin rikkaan kultasuonen. Vaatimattoman laskun mukaan on se satojentuhansien puntien arvoinen. Me olemme rikkaita, miss Deane."
"Me! Rikkaita!" läähätti Iris. "Olen hyvin iloinen teidän vuoksenne, mutta sanokaa, mr Jenks, mitä minulla on asian kanssa tekemistä?"
"Teillä? Mehän olemme yhtiötovereita. Löytäjän oikeudella omistamme me maan, metsät y.m."
"Sitä en käsitä. Te löydätte kultakaivoksen ja selitätte aivan kylmäverisesti minun omistavan siitä puolet senvuoksi, että olette vetäneet minut merestä, antaneet minulle ruokaa ja katon pääni päälle, pelastaneet minut merirosvojen käsistä ja kohdelleet minua yleensä niinkuin uskollinen palvelijatar pientä lasta. Mr Jenks, en tosiaankaan voi."
"Miss Deane, te saatte minut oikein suuttumaan, jos sanotte vielä sanankin. Kieltäydyn ehdottomasti kuuntelemasta sentapaisia todisteita."
He seisoivat hetkisen vaieten kunnes merimies alkoi moittia itseään karkeudesta. Hän oli ehkä loukannut tyttöä. Tämähän oli vain kokematon lapsi; hän olisi voinut esittää asian selvemmin ja rauhallisemmin. Ja koko ajan leikki Iriksen kasvoilla pidätetty iloisuus, sillä hän ymmärsi miestä niin hyvin, että olisi nauranut, jos tämä olisi uhannut hänet surmata.
"Tahdotteko olla hyvä ja tuoda lampun", sanoi Jenks vihdoinkin.
"Oi, saanko puhua?" pyysi Iris. "En tahdo teitä suututtaa, mutta minun täytyy puhua."
"Tarkastamme ensiksi kaivostamme lähemmin. Jos tahdotte tuoda lampun, näemme paremmin."