Rose katseli kaunista silkkiä ja koetti arvailla, mitä Charlie sanoisi, jos hän ilmestyisi tämän eteen yllään tuo unelmapuku; opaalinväri toi mieleen aamuruskon, johon Charlie usein häntä leikillään vertasi. Rosella oli jo paha olla eilisen kohtauksen takia. Hän ei voinut peruuttaa sanojaan, sillä hän tarkoitti niillä täyttä totta, mutta hän tahtoi olla ystävällinen Charlielle ja osoittaa, ettei ollut tyystin menettänyt luottamustaan häneen. Charlieta ilahduttaisi, jos hän pyytäisi tätä saattajakseen Kittyn tanssiaisiin. Ne tulisivat olemaan Rosen huvittelukauden viimeiset, siksi Rose halusi nauttia niistä, ja hän tiesi, että hyvät välit Charlien kanssa lisäisivät hauskuutta. Hän tarttui välkkyvään kankaaseen, jota esiteltiin kovin houkuttelevasti, ja oli jo aikeissa ottaa sitä, kun kuuli takanaan kysyttävän irlantilaisittain:
— Anteeksi, missä päin pumpulikankaita myydään? Katsahtaessaan taakseen hän näki pienen nöyrän naisen, joka näytti olevan aivan ymmällään jouduttuaan tällaisten ylellisyystavaroiden keskelle.
— Alakerrassa, vasemmanpuoleinen osasto, vastasi myyjä kärsimättömästi viitaten samalla niin epämääräisesti kädellään, että kysyjä joutui entistä enemmän ymmälle.
Rose huomasi naisen neuvottomuuden ja sanoi ystävällisesti:
— Minä tulen näyttämään teille.
— Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä; mutta olen ihan outo täällä eikä minun olisi pitänyt tullakaan. Mutta sanoivat että täältä saisi kangaspalan huokeammalla kuin pikkupuodeista, selitti nainen vaatimattomasti.
Rose vilkaisi uudelleen naista ja näki huolekkaat väsyneet kasvot villahuivin suojassa, näki paljaat, punoittavat kädet, jotka pitelivät ohutta käsilaukkua ja kirjavaa flanellitilkkua, jollaisesta tehdään pikkulasten vaatteita — ja tuo näky liikutti hänen sydäntään. Hän oli aikonut vain näyttää tietä, mutta mielijohdettaan seuraten hän kulkikin yhä edemmäs kuunnellen vaimoraukan huolia. Niinpä he laskeutuivat yhdessä pimeämpään alakertaan, minne elämän välttämättömät tarvikkeet pakenevat yläilmojen valoisilta paikoilta.
Hienon neidin seurassa rouva Sullivanin kaupanteko olikin varsin helppoa; hänen pieni flanellipalansa kasvoi moniksi metreiksi erivärisiä kankaita, eikä nuhjaantunut rahakukkaro ollut entisestään ohentunut. Pyyhkien silmiään nainen lähti, eivätkä vähäistä kohtausta huomanneet muut kuin kivikasvoinen myyjä, joka ei kielinyt.
Mutta Rosen palatessa yläkertaan kauniit tavarat olivat ihan yhtä houkuttelevia kuin ennenkin, ja hän halusi nyt entistä kiihkeämmin tuota opaalinväristä silkkiä. Ehkä Rose olisikin ostanut sitä, ellei hänen luokseen olisi ratkaisevalla hetkellä saapunut hyvä enkeli. Hän tuli vanhan pyylevän rouvan hahmossa, ystävällisiä kasvoja ympäröivät hopeanharmaat kiharat ja sangen vaatimaton päähine.
— Odotin teitä hetkisen, sillä minulla on kiireitä ja säästäisin itseltäni mielelläni matkan tai kirjoittamisen vaivan, aloitti tulija hiljaa, kun Rose puristi hänen kättään kunnioittavasti. — Tiedättehän, että suuri laatikkotehdas paloi pari päivää sitten ja toistasataa tyttöä joutui työttömäksi. Muutamat loukkaantuivat ja joutuivat sairaalaan, useilla ei ole kotia mihin mennä, ja melkein kaikki tarvitsevat tilapäisavustusta. Meiltä on pyydetty niin paljon apua tänä talvena, etten enää tiedä kenen puoleen kääntyisin, sillä puute on kova, ja olen verottanut jo niin monia kukkaroita, että tuskin kehtaan enää pyytää. Vähäinenkin avustus — oh, paljon kiitoksia, tiesinhän ettette kieltäytyisi. Ja rouva Gardener puristi lämpimästi kättä, joka oli nopeasti pujahtanut kukkaroon.