— Ei, ei, älä mene vielä! Ole täällä, rakkaani, lue jotain, vaikka tuosta isoisän vanhasta kirjasta, lue jokin rukous. Se auttaa minua enemmän kuin mitkään papit.
Rose otti kallisarvoisen kirjan, se oli annettu Charlielle, koska hän oli saanut tuon kunnioitetun vanhuksen nimen. Ja Rose etsi "Kuolevan rukouksen", luki sen katkonaisesti, ja hänen vierestään kuului silloin tällöin joitakin sanoja kuin kaikuna.
Oli hetken hiljaista, sitten Rose kysyi nähdessään, kuinka heikolta
Charlie näytti:
— Kutsunko nyt sedän?
— Jos tahdot, rakas, mutta ensin — älä hymyile lapsellisuudelleni — tahdon saada pikku sydämeni. He ottivat sen pois, anna se minulle ja antakaa minun pitää se ikuisesti, hän vastasi ihan yhtä hellästi kuin ennenkin, vaikka saattoi nyt osoittaa sen vain pitelemällä tuota lapsekasta koristetta, jonka Rose löysi ja antoi hänelle — haalistuneessa nauhassa riippuvan vanhan agaattisydämen. — Pane se kaulaani äläkä anna ottaa sitä pois, sanoi Charlie, ja kun Rose kysyi, voisiko hän vielä tehdä jotain, Charlie koetti ojentaa kätensä ja hänen katseensa pyysi vielä muutakin.
Rose suuteli hellästi Charlieta, hän koetti sanoa "hyvästi", mutta ei voinut puhua ja horjui ovelle. Kun Rose kääntyi viimeisen kerran katsomaan, Charlien mieli näytti vielä piristyvän, Charlie halusi kuin tehdä eron iloisemmaksi, hän koetti vielä kuten ennen hymyillä herttaisesti ja lähettää lentosuukon hyvästiksi. — Huomiseen, Rose.
Charlie-parka! Hänen huomispäivänsä ei koskaan tullut. Kun Rose seuraavan kerran näki Charlien, tämä lepäsi niin rauhallisena ja kirkastuneena, että hän silloin varmaan oli onnellinen. Tuskat olivat tauonneet, kiusaukset päättyneet, epäilys tai pelko, toivo tai rakkaus ei voinut enää häiritä hänen vaiennutta sydäntään. Oli juhlallisen totta, että hän oli mennyt Isänsä luo ja saanut aloittaa uuden elämän.
16
HYVIÄ TÖITÄ
"Radzha"-laivan matka viivästyi, mutta kun se lähti, Clara-rouva oli mukana. Sukulaisten mielestä hänen oli parasta mennä lohduttamaan miestään, ja Charlien kuoleman jälkeen häntä ei mikään pidättänyt täällä. Niinpä hän lähti omaisten toivottaessa onnellista matkaa; hänen mielensä oli raskas, mutta ei aivan lohduton, sillä surupuku sopi hänelle harvinaisen hyvin ja hän uskoi, ettei hän Stepheninsä mielestä ollut muuttunut koettelemuksien aikana läheskään niin paljon kuin olisi luullut.