Kun aika oli tyynnyttänyt pahimman järkytyksen, Rose huomasi ihmeekseen, että Charlien virheiden ja hairahdusten muisto himmeni kuin lempeä käsi olisi pyyhkinyt ne pois, ja hän sai Charlien takaisin sinä rohkeana, kauniina poikana, jota hän oli rakastanut — ei tuona oikullisena nuorukaisena, joka oli rakastanut häntä. Charlien muistossa ei ollut mitään ahdistavaa eikä mitään katkeraa; toisinaan Rosesta tuntui jopa siltä, kuin taakka olisi otettu hänen hartioiltaan, kun Charlien tulevaisuus ei ollut enää hänen käsissään.
Asiain näin ollen oli kovin ikävää, että häntä kohdeltiin kuin surevaa ja sääliteltiin nuoren sulhasen kuoleman johdosta. Hän ei voinut selittää asiaa koko maailmalle, vaan antoi sen olla sillään ja suuntasi harrastuksensa toisaalle. Valittuaan varsinaiseksi toimialakseen ihmisten auttamisen hän tunsi, että oli todella aika ryhtyä kauan laiminlyötynä olleeseen tehtävään.
Hänen suunnitelmansa olivat erinomaiset, mutta eivät menestyneet niin ripeästi kuin hän toivoi, sillä kun hankkeet koskivat ihmisiä eivätkä esineitä, nousi odottamatta aina esteitä. "Rappiolle joutuneiden naisten koti", joksi pojat ilkikurisesti sanoivat hänen kahta vastakorjattua taloaan, avattiin komeasti. Teki hyvää nähdä nuo kodikkaat huoneet ja niiden uudet onnelliset asukkaat.
Mutta pian Rose sai kummakseen huomata, että nuo kunnon ihmiset odottivat häneltä sellaistakin huolenpitoa, jota hän ei ollut luvannut. Buffum, isännöitsijä, toi alituiseen tietoja valituksista ja uusista toivomuksista. Talon hoito lyötiin laimin, vesijohdot halkeilivat ja jäätyivät, viemärit joutuivat epäkuntoon, pihat kävivät siivottomiksi ja vuokrat jätettiin maksamatta. Pahinta kaikesta oli, että ulkopuoliset vain nauroivat ja tuhahtivat: "Johan me sanoimme." Se olisi vienyt rohkeuden kokeneemmaltakin yrittäjältä kuin Rose.
Mutta Alec-setä pysyi uskollisesti hänen rinnallaan, auttoi hänet monesta pulasta antaen hyviä neuvoja tai tehden odottamatta tarkastusmatkoja, jotka tehostivat asukkaille sitä tosiseikkaa, että jos he eivät täyttäisi velvollisuuttaan, heidän vuokrakautensa jäisi varsin lyhyeksi.
— En toivonutkaan ansaitsevani mitään, mutta odotin että he olisivat edes kiitollisia, sanoi Rose kerran, kun oli tullut useita valituksia yhtä aikaa ja Buffum ilmoitti, että oli vaikea saada kootuksi halpoja vuokria.
— Jos ryhdyit tähän työhön kiitollisuuden toivossa, olet todella epäonnistunut, mutta jos teet sen rakkaudesta tai auttaaksesi, olet onnistunut; sillä valitteluistaan huolimatta jokainen noista naisista tuntee mitä etuoikeuksia hän nauttii ja pitää niitä todella arvossa, sanoi tohtori heidän palatessaan taas tällaiselta käynniltä.
— Voisivat he sentään edes kiittää. Olen tainnut ajatella kiitollisuutta enemmän kuin työtä itseään, mutta jos en saa kiitollisuutta, opin kyllä olemaan ilmankin, vastasi Rose tuntien kuin jääneensä vaille palkkaa.
— Lahjat usein erottavat, sen sijaan että lähentäisivät ihmisiä toisiinsa. Olen nähnyt usein ystävyysliittoja, jotka ovat tuhoutuneet sen takia, että kiitollisuudenvelka on yksipuolista. En osaa selittää sitä, mutta niin asia on, ja ilmeisesti ihmisen on yhtä vaikeata oppia oikeassa hengessä antamaan kuin ottamaan. Otapas selvä siitä, tyttöseni, kun opettelet tekemään hyvää.
— Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat tosiaan kiitollisia, ja aion omistaa huolenpitoni heille. Heidän auttamisestaan saan pelkkää iloa enkä mitään huolta. Jos menee sairaalaan katsomaan pikkulapsia tai Turvakotiin viemään appelsiineja Feben orpotytöille, niin he eivät valittele eivätkä kiusaa toista kuoliaaksi — nuo herttaiset lapsukaiset, sanoi Rose.