— Ei, tämä on se nuori nainen itse.
Avaten ruskean huivin nurkkaa hän näytti noin kolmivuotiaan lapsen, joka oli niin kalpea, laiha ja kuihtunut, että tarttuessaan pienellä kädellään Macin takinnappiin ja kääntäessään suuret säikähtyneet silmänsä poispäin valosta se oli kuin pieni pelästynyt lintu, joka on pudonnut pesästään.
— Lapsiparka! Mistä se on tullut? huudahti Rose ja kumartui katsomaan.
— Kerron sinulle sen tarinan, ja sitten saat neuvoa mitä minun on tehtävä. Meillä oli sairaalassa naisparka, joka oli loukkaantunut ja kuoli pari päivää sitten. Minulla ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, vein vain pari kertaa hiukan hedelmiä hänelle. Hänen silmänsä vetosivat jotenkin minuun. Sinä päivänä, jolloin hän kuoli, jäin hetkeksi hänen luokseen; hoitaja oli näet sanonut, että nainen olisi halunnut puhua kanssani, mutta ei uskaltanut. Sen takia kysyin, voisinko jotenkin auttaa häntä, ja vaikka hän oli kuolemaisillaan ja saattoi tuskiltaan vaivoin hengittää, hän rukoili minua pitämään huolta tyttärestään. Sain selville missä lapsi oli ja lupasin huolehtia siitä, sillä tuo naisparka ei näyttänyt saavan rauhaa, ennen kuin asia oli järjestyksessä. En ikinä unohda hänen katsettaan, kun tartuin häntä käteen ja sanoin: "Pienokaisesta pidetään huolta." Hän koetti kiittää minua ja kuoli pian aivan rauhallisesti. No niin, tänään lähdin etsimään lapsiparkaa. Löysin sen kurjasta paikasta, vanhan noita-akan luota, joka oli sulkenut sen pieneen koppiin, jottei se olisi tiellä. Siellä tämä raasu oli nurkassa kyyryssä ja itki äitiä, niin että se olisi liikuttanut kivisydäntäkin. Haukuin naisen pahanpäiväiseksi ja otin lapsen heti pois. Hän oli lyönyt sitä, katso vaikka.
Mac kohotti pientä laihaa käsivartta, jossa näkyi mustelmia. Rose pudotti ohjaksensa ja ojensi molemmat kätensä sanoen heltyneenä:
— Kuinka hän saattoi! Anna minulle se raukka!
Mac nosti käärön Rosen syliin. Lapsi taisi heti huomata, että asiat olivat kääntymässä parempaan päin, kun lämpimät huulet koskettivat sen poskea, pehmeä käsi silitteli takkuista tukkaa ja lempeät kasvot kumartuivat sen yli hyssytellen ja kuhertaen kuten äiti ainakin. Säikähtyneet silmät katsoivat herttaisia kasvoja, ja lapsi jäi rauhoittuneena katsomaan niitä, pikkuinen käsi kiertyi tytön kaulaan, pieni raukka painautui Rosea vasten huoaten ja sopertaen valittavasti: "Äiti, äiti."
— No niin, jatka. Ei, Rosa, en minä sinua tarkoittanut, sanoi uusi hoitajatar, kun viisas poni katsoi sivulleen oliko kaikki kunnossa, ennen kuin se lähtisi liikkeelle.
— Vein tytön äidin luo, kun en muutakaan keksinyt, mutta hän ei huolinut sitä millään ehdolla, ei edes yhdeksi ainoaksi yöksi. Tiedäthän ettei hän pidä lapsista, ja isä on hössötellyt "Ruusutarhan" asukkaiden takia niin usein, että äiti on suunniltaan pelkästä ajatuksesta, että saisi lapsen taloonsa. Hän käski minun viedä sen "Ruusutarhaan". Minä sanoin, että se on ääriään myöten täynnä, tilaa ei ole edes tällaiselle pikku itikalle. "Vie se sitten sairaalaan", hän sanoi. "Eihän tyttö ole sairas", vastasin. "Entäs orpokotiin", hän sanoi. "Eikä tyttö ole orpokaan, sillä on isä, vaikkei tämä voi pitää huolta lapsestaan", minä sanoin. "Vie se sitten Löytölasten huoltolaan tai rouva Gardenerille tai jollekin, jonka asiana on huolehtia tuommoisista. Minä en ota lasta tänne, se on sairas, likainen ja meluava. Vie se pois ja kysy Roselta, mitä teet sille." Ja julma äitini heitti meidät pellolle, mutta leppyi hiukan, kun nostin lapsen käsivarrelleni. Hän antoi suuren huivin sen lämmikkeeksi, jotain pöperöä ruuaksi ja rahaa, millä maksaisin sen hoidon jossain kunnon paikassa. Ei äiti niin paha ole kuin hänen puheensa, senhän tiedät.
— Ja sinä koetit keksiä sen 'kunnollisen paikan' tuossa istuessasi? jatkoi Rose katsellen hyväksyvästi, kun hän taputteli Rosan kiiltävää kaulaa.