Don Quijote näytti olevan mielissään ja vannoi urheasti puolustavansa pikku linnanneitoaan: hän aloitti palveluksensa poimimalla lapsen kädet täyteen voikukkia ja sai niillä houkutelluksi ensimmäisen hymyn, mikä pienen olennon kasvoilla oli viikkokausiin väreillyt.
Kun he tulivat kotiin, Plenty-täti otti tulokkaan vastaan tavanomaisen vieraanvaraisesi ja kuultuaan koko tarinan hän osoitti niin lämmintä mielenkiintoa, kuin innostunut Rose suinkin saattoi toivoa.
Tuskin puolta tuntia sen jälkeen kun lapsi vietiin yläkertaan, se palasi sieltä Rosen käsivarrella puhtaaksi pestynä ja kammattuna, puettuna vaaleanpunaiseen liian avaraan mekkoon ja valkoiseen pikkuriikkiseen esiliinaan; jalassa sillä oli puhtaat sukat mutta ei kenkiä, loukkaantunut käsivarsi oli sievästi siteessä ja toisessa kädessä oli leluna nuoraan pujotettuja rihmarullia. Lapsen kasvoilla oli alistuva ilme, mutta säikähtyneissä silmissä oli enää vain ujoutta, ja pieni hylätty sydän tuntui jo saaneen lohdutusta.
— No niin, mitäs pidät nyt Dulcestasi? kysyi Rose ylpeästi näyttäen
Macille kättensä työtä.
Mac polvistui, tarttui pieneen vastahakoiseen käteen, suuteli sitä jumaloivasti kuin herttuattaren kättä ja sanoi naurusuin:
— Ylhäinen valtiattareni, olen palvelijasi kuolemaan saakka. Mutta lapsi ei halunnut leikkiä, vaan veti pois kätensä ja osoitti vellivatia huomauttaen paljon puhuvalla tavalla:
— Totta, totta!
Niinpä Rose istuutui ruokkimaan herttuatarta ritarin seistessä vieressä ja katsellessa tyytyväisenä kestitystä.
— Tyttö on oikein sievä! Ovatko kengät sinusta epäterveelliset? hän kysyi katsellen kiinnostuneena sukkia.
— Eivät, mutta kengät ovat kuivumassa. Sinä kai annoit tytön kävellä kurassa.