— Oh, tuota — hän tekee sen mielellään. Rose pitää minusta, ja minä olen oikein kiltti hänelle aina kun ennätän, selitti Jamie tyynesti. — Kerran kun ongenkoukku oli tarttunut sääreeni, annoin hänen leikata sen terävällä kynäveitsellä irti, ja usko pois, että se teki kipeätä, mutta minä en edes yhtään kiemurrellut, ja hän sanoi, että olen reipas poika. Ja sitten kerran jäin autiolle saarelleni — tuolla lammella, tiedäthän — vene ajelehti pois, ja siellä sain olla melkein tunnin ennen kuin kukaan kuuli. Mutta Rose arvasi minun olevan siellä ja käski minun uida rannalle. Matka ei ollut pitkä, mutta vesi oli kamalan kylmää, eikä se ollut ollenkaan hauskaa. Minä lähdin kuitenkin ja pääsin ihan hyvin puoli matkaa, mutta sitten sain suonenvedon tai jotain semmoista ja rupesin huutamaan, ja hän tuli päätäpahkaa veteen ja kiskoi minut rantaan. Enkö ollut kiltti, kun tottelin ja läksin uimaan?
— Hänhän se kiltti oli kun onki kuiville mokoman rasavillin. Taidat koko ajan kiusata häntä, onkin ehkä parasta, että vien sinut kotiin huomenaamulla, ehdotti Mac pyöräyttäen pojan nurin niskoin, niin että Dulce taputti käsiään pesässään.
Kun Rose palasi tuoden kylmää maitoa, piparkakkuja ja kirjeet, hän näki Emersonin lukijan puussa pommittamassa omenanraakileilla Jamieta, joka turhaan koetti osua takaisin.
Varhain seuraavana aamuna Mac oli lähdössä, ja Rose saattoi häntä vanhalle kirkolle asti.
— Aiotko kävellä koko matkan? hän kysyi, kun he astelivat vierekkäin kasteisena raikkaana kesäaamuna.
— Vain kolmisenkymmentä kilometriä, sitten astun junaan ja huristan takaisin työhöni, vastasi Mac taittaen siron saniaisen Roselle.
— Etkö koskaan kaipaa seuraa?
— En; minulla on parhaat ystäväni mukanani, kuten tiedät, ja hän taputti taskuaan, josta pilkisti Thoreaun teos.
— Taisit jättää tänne parhaan, sanoi Rose tarkoittaen lainaamaansa kirjaa.
— Lue ja koeta sulattaa se hyvin. Kirjoita sitten minulle ja kerro mitä ajattelet siitä. Kirjoitathan? hän kysyi kun he tulivat tienristeykseen.