Macin astuessa huoneeseen Rose laski tytön sylistään ja meni serkkuaan vastaan.
— Mac kulta, se oli ihana! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, kas tässä. Ja vetäen Macin luokseen hän antoi syntymäpäiväsuudelman, jonka kaikki muutkin olivat saaneet.
Mutta tällä kertaa sillä oli kummallinen vaikutus: Mac lehahti tulipunaiseksi. Rose lisäsi leikkisästi:
— Et saa koskaan enää sanoa, ettet kirjoita runoja, etkä saa nimittää säkeitäsi roskaksi; minä tiesin että sinä olet nero, ja nyt olen siitä varma.
Silloin Mac keskeytti kuin vasten tahtoaan:
— Ei, älä. Ei se ole neroutta. Ja kun Rose hämmästyi hänen kiihkeää sävyään, hän lisäsi koettaen hillitä ääntään:
— En aikonut vielä puhua, mutta en voi antaa sinun pettää itseäsi tuolla tavoin. Minun täytyy sanoa totuus. En halua että suutelet minua serkkunasi, kun minä puolestani rakastan sinua.
— Voi, Mac, älä laske leikkiä! huudahti Rose hämillään.
— Puhun totisinta totta, Mac vastasi. — Voit suuttua jos tahdot. Olen varautunut siihen, sillä tiedän, että minun on liian aikaista puhua. Minun pitäisi odottaa kenties vuosia, mutta sinä olit niin onnellisen näköinen, että rohkenin toivoa sinun unohtaneen.
— Unohtaneen mitä? kysyi Rose terävästi.