— Charlien.
— Voi, te kaikki uskotte itsepintaisesti, että minä rakastin häntä, Rose huudahti kärsimättömästi, sillä suvun harhakäsitys oli tosiaan kovin rasittava.
— Mitä muutakaan voisimme, kun hänessä oli kaikkea mitä naiset ihailevat, sanoi Mac.
— Minä en ihaile heikkoutta; en voi rakastaa, ellen voi samalla tuntea luottamusta ja kunnioitusta. Tee minulle oikeutta ja usko se, olen väsynyt selittelyyn.
Rose puhui melkein kiihkeästi; Macin hillitty kiintymys tehosi häneen syvemmin kuin Charlien liikuttavimmatkaan kohtaukset, vaikkei hän itsekään tiennyt syytä siihen.
— Mutta hän rakasti sinua, aloitti Mac.
— Se juuri olikin vaikeinta! Sen takia minäkin koetin rakastaa häntä — ja toivoin, että hän voisi pysyä lujana minun tähteni ellei itsensä vuoksi. Sen takia olikin toisinaan raskasta, sillä halveksin tahtomattanikin sellaista heikkoutta. En tiedä millaisia toisten tunteet ovat, mutta minulle rakkaus ei merkitse kaikkea. Minun täytyy saada katsoa ylös eikä alas, tahdon luottaa ja kunnioittaa. Olen voinut tehdä niin tähän asti, enkä osaisi elää ilman.
— Sinun ihanteesi on korkea. Toivotko löytäväsi sen, Rose? kysyi Mac.
— Toivon, vastasi Rose. — Toivon todella löytäväni, sillä en vaadi kohtuuttomia enkä odota täydellisyyttä. Hymyile pois jos tahdot, mutta en minä vielä luovu sankaristani. Rose koetti lyödä asian leikiksi johtaakseen puheen pois vielä vaarallisemmista aiheista.
— Pelkään että saat odottaa kauan, ja hehku sammui Macin kasvoilta, sillä hän ymmärsi Rosen tarkoituksen ja tiesi saaneensa vastauksen.