Syvään huoaten, aivan kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hartioilta, Dan otti tukevan sauvansa ja alkoi nilkuttaa kohti taloa, mutta pysähtyi äkkiä ja sanoi:
— Herra Bhaer ei ehkä halua? Minä karkasin Pagen luota.
— Hän tietää sen ja oli pahoillaan, mutta se ei muuta asiaa. Oletko sinä satuttanut jalkasi? kysyi Jo-rouva, kun Dan lähti sauvansa varassa taas nilkuttamaan.
— Kivi putosi sen päälle, kun kiipesin muurin yli, ja se ruhjoi jalkaani. Mutta ei se mitään.
Rouva Bhaer auttoi hänet omaan huoneeseensa, ja Dan heittäytyi sinne päästyään tuolille, pää retkahti hervottomana taaksepäin ja hän oli aivan kalpea tuskasta ja väsymyksestä.
— Dan parka! Juo tämä ja sitten syöt vähän; sinä olet nyt kotona ja äiti Bhaer pitää sinusta hyvää huolta.
Dan katsoi vain kiitollisesti äiti Bhaeria, kun tämä kaatoi viiniä hänen huulilleen, ja sitten hän alkoi syödä. Jokainen suupala näytti lisäävän hänen rohkeuttaan, ja hän alkoi heti kertoa, aivan kuin hänellä olisi ollut kiire saada kaikki sanotuksi.
— Minä karkasin jo toista kuukautta sitten. Page oli kyllä hyvä, mutta ankara. Enkä minä pitänyt siitä, vaan karkasin erään veneellä liikkuvan miehen mukana. Sen vuoksi ne eivät tienneet mihin olin lähtenyt. Erottuani miehestä minä tein töitä pari viikkoa eräässä talossa, mutta sitten minä annoin selkään talon pojalle ja isäntä pieksi minua, sen takia minä lähdin sieltäkin ja tulin tänne.
— Kävelitkö koko matkan? kysyi äiti Bhaer etsiessään kääreitä Danin jalkaan.
— Niin, kun se mies ei maksanut minulle enkä minä pyytänytkään. Piti kai palkkani pojan kipurahoina. Dan nauroi, mutta katseli silti häpeissään ryysyjään ja likaisia käsiään.