— Teddy-setä kertoo melkein yhtä hyvin kuin isoisä, sanoi Demi hyväksyvästi, kun tarina loppui ja pojat katsoivat kertojaan kuin lisää pyytäen.
— Kiitoksia, sanoi Laurie-herra arvostaen suuresti Demin kiitosta.
— Tässä minulla on pari pikku esinettä, jotka pistin taskuuni, kun etsin tavaroitteni joukosta jotain, joka voisi huvittaa Dania, sanoi Teddy-setä kaivaen esille hienon nuolenpään ja simpukankuorista tehdyn kaulanauhan.
— Voi, kerro meille intiaaneista! pyysi Demi, joka rakenteli mielellään intiaanimajoja.
— Dan tietää niistä paljon, lisäsi Nat.
— Varmasti enemmän kuin minä. Kerrohan meille, pyysi Laurie-herra näyttäen yhtä innostuneelta kuin toisetkin pojat.
— Herra Hyde oli asunut intiaanien luona ja osaa puhua monia intiaanien kieliä ja pitää niistä, aloitti Dan mielissään kehumisesta, mutta vähän hämillään aikuisen kuulijan vuoksi.
— Mitä ne simpukkanauhat ovat? kysyi Demi yläilmoista. Toisetkin rupesivat kyselemään, ja ennen kuin huomasikaan, Dan lasketteli kaiken minkä oli kuullut herra Hydeltä muutaman viikon takaisen jokimatkansa aikana. Laurie-herra kuunteli tarkasti, mutta totesi itse kertojan kiinnostavammaksi kuin intiaanit; Jo-rouva oli kertonut Danista, ja Laurie oli heti mieltynyt tähän karkailevaan metsäläispoikaan.
— Mielestäni teidän poikien olisi hyvä saada ihan ikioma museo, paikka jonne voisitte kerätä kaikki ne harvinaiset ja mielenkiintoiset esineet, joita löydätte, teette tai saatte. Jo-rouva on liian kiltti välittääkseen, mutta kyllä hänen on vaikeata nähdä talo täynnä kamaa — litrakaupalla itikoita parhaissa maljakoissaan, lepakoita naulattuina oven päälle, ampiaispesiä tippumassa ihmisten niskaan ja kaikkialla kivikasoja, joilla voisi päällystää vaikka kokonaisen kadun. Ei ole montakaan naista, joka kestäisi sellaista. Vai mitä luulette?
Laurie-herran puhuessa iloinen pilke silmissään pojat nauroivat ja tönivät toisiaan, sillä joku oli varmaan kertonut näistä epämukavista kalleuksista, eihän hän muuten olisi voinut niistä tietää.