— Mihin ne sitten voisi panna? kysyi Demi.
— Vanhaan vaunuvajaan.
— Mutta sehän vuotaa, eikä siinä ole ikkunoita eikä mitään säilytyspaikkoja tavaroille ja se on täynnä pölyä ja hämähäkin verkkoja, aloitti Nat.
— Odottakaahan kun Gibbs ja minä olemme vähän korjanneet vajaa. Gibbs tulee maanantaina kunnostamaan sitä. Ensi lauantaina minä tulen uudestaan, ja silloin järjestetään — tai pannaan ainakin alulle — pieni sievä museo. Jokainen voi tuoda sinne tavaransa ja saa niille paikan. Dan saa olla museon johtaja, koska hän on niin selvillä näistä asioista, ja se on hiljaista, mukavaa työtä nyt kun hän ei voi paljon kävellä.
— Siitä tulee hurjan hauskaa, huudahti Nat, ja Danin kasvot loistivat kuin aurinko, mutta hän ei puhunut mitään, rutisti vain kirjaa rintaansa vasten ja katseli herra Laurencea kuin tämä olisi ollut maailman suurin hyväntekijä.
— Lähdetäänkö vielä uudestaan? kysyi Petteri heidän tultuaan portille kahden verkkaan ajetun kierroksen jälkeen.
— Ei, meidän täytyy olla järkeviä, muuten emme pääse enää ajelulle. Sitä paitsi minun täytyy katsella taloa, tarkastaa vaunuvaja ja keskustella äiti Bhaerin kanssa ennen kuin lähden, sanoi herra Laurence, ja kannettuaan Danin takaisin sohvalle lepäämään ja nauttimaan kirjastaan hän meni leikkimään toisten poikien kanssa, jotka olivat kääntäneet talon ylösalaisin etsiessään häntä. Jätettyään pikku tytöt keittämään ja paistamaan yläkertaan rouva Bhaer istahti Danin luo kuuntelemaan tämän innostunutta kertomusta ajelusta, kunnes toiset palasivat pölyisinä, hikisinä ja innoissaan tulevasta museosalista.
— Minun on aina tehnyt mieleni perustaa jokin laitos, ja nyt minä aloitan tällä, sanoi Laurie-herra istahtaen jakkaralle rouva Bhaerin jalkojen juureen.
— Olethan sinä perustanut jo yhden. Vai miksi sanot tätä? kysyi Jo-rouva osoittaen poikia, jotka olivat leiriytyneet lattialle heidän ympärilleen.
— Minä sanon sitä lupaavaksi Bhaer-tarhaksi ja olen ylpeä kuuluessani itsekin siihen. Tiedätkö, Dan, että olen tämän koulun vanhin oppilas? kysyi Teddy-setä Danilta.