— Minä luulin, että Franz on vanhin, sanoi Dan miettien mitä toinen tarkoitti.
— Ei veikkonen. Minä olen ensimmäinen, jonka Jo-rouva otti hoitoonsa ja minä olin niin kuriton, ettei hän ole vieläkään saanut minua mieleisekseen, vaikka on uurastanut vuodesta vuoteen.
— Silloin hänen täytyy olla hirveän vanha! sanoi Nat viattomasti.
— Hän vain aloitti niin aikaisin. Tyttöparka, hän oli vasta viidentoista alkaessaan kasvattaa minua, ja minä tein hänen elämänsä niin kauheaksi, että kumma kun hän ei ole raajarikko, harmaapäinen tai ihan näännyksissä, sanoi Laurie-herra nauraen.
— Älä, Teddy; et saa parjata itseäsi tuolla tavalla, vastasi Jo-rouva sipaisten tummakiharaista päätä, joka nojasi hänen polveaan vasten, sillä Teddy oli yhä hänen 'poikansa'. — Ilman sinua ei Plumfieldissa olisi koulua. Onnistuttuani niin hyvin sinun suhteesi, hyvä herra, rohkenin toteuttaa lempisuunnitelmani. Pojat saavatkin kiittää sinua kaikesta ja antaa perustajan kunniaksi uuden laitoksen nimeksi 'Laurencen museo', eikö niin, pojat? hän lisäsi iloisesti kuin entisaikojen Jo-tyttö.
— Hyvä, hyvä! kiljuivat pojat.
— Minä olen nälkäinen kuin karhu; onko mitään hyvää suuhunpantavaa? kysyi Laurie-herra, kun huuto lakkasi ja hän oli juhlallisesti kumartaen ottanut kiitokset vastaan.
— Demi, menepäs pyytämään Pöpöltä piparkakkulaatikko. Välipalat ovat kyllä vastoin sääntöjä, mutta olkoot, tilaisuuden kunniaksi kaikki saavat piparkakkuja, sanoi Jo-rouva, ja kun laatikko tuli, hän jakoi niitä avokätisesti koko joukolle.
— Varjelkoon, minähän olen unohtanut isoäidin nyytin! huudahti Laurie-herra äkkiä suu täynnä piparkakkua ja juoksi vaunujen luo. Palatessa hänellä oli kädessään iso valkoinen käärö, ja kun se avattiin, tuli esiin kokoelma eläimiä, lintuja ja somia esineitä, jotka oli leikattu piparkakkutaikinasta ja paistettu kauniin ruskeiksi.
— Näitä on yksi jokaiselle, ja kirjeestä selviää kuka minkin saa. Isoäiti ja Hanna ovat leiponeet ne, ja minua ihan kylmää, kun ajattelen, mikä minut olisi perinyt, ellen olisi muistanut antaa niitä.