Jokainen halusi antaa jotakin, yksinpä Silaskin pyysi lähettämään kotoaan täytetyn metsäkissan, jonka oli nuorena tappanut. Se oli kyllä koinsyömä ja repaleinen, mutta kun se pantiin korkealle jalustalle ehjä puoli ulospäin, se näytti oikein hienolta. Keltaiset lasisilmät välkkyivät ja suu irvisti niin luonnollisesti, että Teddy ihan vapisi pelosta tuodessaan tieteen alttarille oman uhrinsa, kallisarvoisen silkkimadon kotelon.
— Hienoa. En olisi ikinä uskonut, että meillä on näin paljon harvinaisia esineitä. Minä annan tämän, ja se onkin komea, vai mitä? Saadaan vielä paljon rahaa pääsymaksuista, kun ruvetaan näyttämään museota ihmisille.
Viimeisen huomautuksen lisäsi Jack siihen keskusteluun, jota perhe kävi huonetta tarkastellessaan.
— Museoon on vapaa pääsy, ja jos sillä aiotaan keinotella, minä maalaan nimeni peittoon oven kamanasta, sanoi Laurie-herra kääntyen äkkiä, ja Jack toivoi, että olisi hillinnyt kielensä.
— Nyt avauspuhe, museoherra! komensi Jo-rouva.
— En minä, olen niin ujo. Pidä itse, kun olet tottunut puhumaan, vastasi herra Laurence vetäytyen ovelle päin. Mutta äiti Bhaer sai hänet kiinni, ja vilkaistuaan kahtatoista likaista käsiparia hän sanoi nauraen:
— Jos minä pitäisin nyt puheen, se koskisi saippuan puhdistavia ominaisuuksia. Kuulepas nyt, laitoksen perustajana sinun on tosiaan esitettävä joitakin opettavaisia ajatuksia, joille me sitten osoitamme hurjasti suosiota.
Nähdessään ettei ollut pelastusta, herra Laurence katsoi päänsä päällä riippuvaa Pollya aivan kuin etsiäkseen inspiraatiota loistavahöyhenisestä lintuvanhuksesta, istahti sitten pöydän reunalle ja sanoi mukavaan tapaansa:
— On tosiaan yksi asia, jonka haluan sanoa teille, pojat. Toivoisin näet että museosta olisi yhtä paljon hyötyä kuin huvia, ja silloin ei pelkkä harvinaisten ja kauniiden tavaroiden näytteille paneminen riitä. Teidän on myös luettava niistä, niin että ymmärrätte asian ja voitte vastata, jos joku pyytää teiltä lähempiä tietoja. Minä olen itsekin aikoinani harrastanut keräilyä, ja olisi hauskaa, jos joku palauttaisi mieleeni kaiken, mitä tiesin ennen vanhaan. Vaikka en minä silloinkaan paljon tiennyt, muistathan Jo? Tässä meillä on Dan, jolla on loputtomasti juttuja linnuista, kuoriaisista ja paljosta muusta. Antaa hänen pitää huolta museosta, ja kerran viikossa toiset saavat kirjoittaa aineen tai pitää esitelmän jostakin eläimestä, kivilajista tai kasvista. Se olisi meistä kaikista hauskaa ja samalla kartuttaisitte tietojanne. Mitä professori sanoo siihen?
— Minusta ajatus on mainio, ja minä autan poikia minkä voin. Mutta he tarvitsevat tietokirjoja, eikä meillä taida olla niitä paljonkaan, sanoi herra Bhaer suunnitellen jo mielessään hauskoja ja luentoja geologiasta, josta hän erityisesti piti.