— Vaikka poimisin kuinka, ei astia vain täyty, ja minua jo väsyttää, nurisi Rob pysähtyen lepuuttamaan lyhyitä sääriään ja alkaen miettiä, ettei sinivatukoiden poimiminen ollutkaan niin hauskaa kuin hän oli kuvitellut. Aurinko helotti. Nan hyppi sinne tänne kuin heinäsirkka ja marjat kaatuivat maahan melkein sitä mukaa, kuin hän sai ne astiaan, sillä sanko keikahti usein ylösalaisin hänen taistellessaan pensaitten kanssa.
— Viime kerralla kaikki varret tuolla raunion takana olivat ihan täynnä. Siellä on luolakin, johon pojat tekivät tulen. Poimitaan siellä äkkiä astiat täyteen, ja mennään sitten luolaan piiloon, niin toiset saavat etsiä meitä, sanoi Nan seikkailunhaluisena.
Rob suostui heti, ja kiivettyään raunion yli he juoksivat loivaa rinnettä ja katosivat pian kivenjärkäleiden väliseen vesakkoon. Marjoja oli runsaasti ja lopultakin he saivat astiansa kukkuroilleen. Siellä oli varjoista ja viileää ja lapset sammuttivat janonsa sammaleisesta lähteensilmästä.
— Nyt mennään luolaan istumaan ja syödään eväät, sanoi Nan tyytyväisenä, kun heitä oli onnistanut näin hyvin.
— Osaatko sinä sinne? kysyi Rob.
— Tottakai. Olen ollut siellä kerran ja aina minä paikat muistan.
Rob rauhoittui ja seurasi sokeasti Nania, joka johdatti hänet yli kivien ja puunrunkojen monien mutkien jälkeen pieneen kallion halkeamaan, jossa mustuneet kivet todistivat joskus pidetyn tulta.
— No, eikös olekin mukava paikka? kysyi Nan ja kaivoi esille voileivän, joka oli varsin litistynyt oltuaan nuoren neidin taskussa naulojen, ongenkoukkujen, kivien ja muiden sinne kuulumattomien esineiden kanssa.
— On, mutta luuletko että ne löytävät meidät pian täältä? kysyi Rob, jonka mielestä varjoisa kallionhalkeama tuntui aika kolkolta.
— En usko, sillä heti kun kuulen heidän huutavan, minä menen piiloon ja annan heidän etsiä.