— Mutta ellei kukaan tulekaan?
— Älä välitä; minä osaan kyllä itsekin kotiin.
— Onkohan kotiin pitkäkin matka? kysyi Rob katsellen kenkiään, jotka olivat pitkästä rämpimisestä raamuuntuneet ja kastuneet.
— Kai kymmenen kilometriä, vastasi Nan, jolla oli epämääräinen käsitys välimatkoista, mutta vankka usko omiin voimiinsa.
— Eiköhän lähdetä jo, ehdotti Rob vähän ajan päästä.
— Minä en lähde ennen kuin olen puhdistanut marjani, ja Nan aloitti urakan, joka Robista tuntui loputtomalta.
— Mutta sinähän lupasit pitää minusta huolta! huokasi Rob nähdessään auringon äkkiä painuvan kukkulan taa.
— Minähän pidän sinusta niin hyvää huolta kuin voin. Äläkä hyvä lapsi marise, minä olen kohta selvä, sanoi Nan.
Niinpä pikku Rob istahti odottamaan huolestuneena mutta kärsivällisesti, sillä pahoista aavistuksistaan huolimatta hän luotti Naniin.
— Alkaa tulla jo pimeä, hän sanoi kuin itsekseen, kun hyttynen puri häntä ja sammakot läheisessä suossa virittivät iltakonserttinsa.