— Varjelkoon, niin tuleekin. Tule, lähdetään heti paikalla, muuten toiset jättävät, huudahti Nan, joka nostettuaan katseensa marjoista vasta huomasi, että aurinko oli laskenut.
— Minä kuulin aikaa sitten torven äänen; ehkä ne huutelivat meitä, sanoi Rob paarustaessaan oppaansa jäljessä, kun tämä kiipesi jyrkkää rinnettä.
— Mistä se kuului? kysyi Nan pysähtyen äkkiä.
— Tuolta. Rob osoitti likaisella sormellaan aivan väärään suuntaan.
— Mennään tätä tietä niiden luo, sanoi Nan pyörähtäen ympäri ja alkoi ravata pensaikon halki vähän huolissaan, sillä lehmänpolkuja oli niin paljon, ettei hän enää muistanut, mitä pitkin oli tultu.
Yli kivien ja kantojen he ryntäsivät pysähtyen silloin tällöin kuuntelemaan torven ääntä, jota ei voinutkaan enää kuulua, koska soittaja oli ollut vain ammuva lehmä.
— Minä en muista tuota kivirauniota — muistatko sinä? kysyi Nan istahtaen kumpareelle lepäämään ja saadakseen selvän, missä he olivat.
— Minä en muista mitään, mutta minä tahdon kotiin, sanoi Rob niin värisevällä äänellä, että Nan kietoi kätensä hänen ympärilleen ja nosti hänet viereensä istumaan sanoen vakuuttavasti:
— Minä kävelen niin lujaa kuin ikinä pääsen, kultaseni. Älä itke, kun tullaan isolle tielle, minä kannan sinua.
— Missä se tie on? Rob pyyhki silmänsä nähdäkseen sen.