— Tuon suuren puun takana. Etkö muista, että Ned putosi siitä.
— Niin putosikin. Odottavatkohan ne meitä? Minä tahtoisin ajaa kotiin — etkö sinäkin? sanoi Rob piristyneenä ja laahusti kohti ison niityn laitaa.
— En, minä kävelen mieluummin, vastasi Nan varmana ettei muutakaan keinoa ollut ja yrittäen valmistautua koettelemukseen.
Uusi pitkä taival tihenevässä hämärässä ja uusi pettymys, sillä kun he tulivat puun luo, he huomasivat, ettei se ollutkaan se puu, johon Ned oli kiivennyt, eikä tietä näkynyt mailla halmeilla.
— Ollaanko me eksyksissä? kysyi Rob surkeana.
— Vain vähän. On kai parasta huutaa, kun en oikein tiedä, mitä tietä olisi kuljettava.
He kirkuivat äänensä käheiksi, mutta muuta vastausta ei kuulunut kuin sammakkojen kurnutusta.
— Tuolla on toinen iso puu, joka taitaakin olla se oikea, sanoi Nan mieli masentuneena, vaikka koettikin puhua rohkaisevasti.
— En minä jaksa enää kävellä. Kengät painavat niin, etten minä jaksa astua enää askeltakaan, sanoi Rob istahtaen lopen uupuneena kivelle.
— Sitten meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Minä en välitä, kunhan ei vain tule käärmeitä.