— Minä pelkään käärmeitä. Minä en tahdo olla täällä yötä. On ikävää olla eksyksissä, Nan. Robin kasvot vääristyivät itkuun, mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti jotain ja hän sanoi luottavaisesti:
— Äiti tulee kohta ja löytää minut; hän löytää aina.
— Ei hän tiedä, missä me olemme.
— Ei hän tiennyt silloinkaan, kun minut oli suljettu jääkellariin, mutta hänpä löysi minut. Kyllä hän varmasti tulee, vastasi Rob niin luottavaisesti, että Nankin alkoi uskoa ja istuutui hänen viereensä sanoen katuvaisena:
— Että meidän pitikin erota toisista.
— Sinä houkuttelit minua, mutta ei se mitään — äiti pitää minusta sittenkin, sanoi Rob tarrautuen pelastusankkuriinsa, kun muu toivo petti.
— Minulla on nälkä. Syödään marjoja, ehdotti Nan hetken hiljaisuuden jälkeen, kun Rob oli alkanut torkkua.
— Niin minullakin, mutta en minä voi syödä niitä, koska lupasin kaikki äidille.
— Mutta sinun täytyy, jos kukaan ei tule etsimään meitä, sanoi Nan, joka tällä hetkellä halusi vastustaa kaikkea ja kaikkia. — Jos me joudumme olemaan täällä monta päivää, niin saamme syödä kaikki marjat koko metsästä ja sitten nääntyä nälkään, hän lisäsi julmasti.
— Minä syön sassafraasipuuta. Minä tiedän ison puun, ja Dan kertoi, että oravat kaivavat sen juuria ja syövät niitä, ja minusta on mukava kaivaa, vastasi Rob pelkäämättä uhkaavaa nälkäkuolemaa.