— Äitisi ei ikinä löydä meitä, sanoi Nan toivottomana, sillä hänestä oli vaikeata odottaa mitään kärsivällisesti. — On niin pimeää, ettei hän näe meitä.
— Jääkellarissakin oli ihan pimeä, ja minua pelotti niin, etten edes huutanut, mutta hän näki minut; varmasti hän näkee minut nytkin, vaikka olisi kuinka pimeää, vastasi Rob luottavaisesti. Hän nousi pystyyn kurkistaakseen, mistä päin tulisi apu, joka ei koskaan pettänyt.
— Minä näen hänet! Tuolla hän on! kiljaisi Rob ja lähti juoksemaan minkä väsyneillä kintuillaan pääsi kohti mustaa olentoa, joka hitaasti lähestyi. Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja hoippuroi takaisin kirkuen kauhuissaan:
— Ei, se on karhu, iso musta karhu! ja piilotti päänsä Nanin helmaan.
Hetkeksi Nan lannistui. Ajatus karhun ilmaantumisesta sai hänenkin rohkeutensa karisemaan. Ja hän oli syöksymäisillään suin päin pakoon, kun lempeä "muu" muutti hänen pelkonsa iloksi, ja hän sanoi nauraen:
— Sehän on lehmä, Rob, se sama musta lehmä, jonka näimme iltapäivällä.
Ilmeisesti lehmä oudoksui, että kaksi pientä ihmislasta liikuskeli sen laitumella iltapimeässä, ja tuli ystävällisesti kysymään syytä siihen. Lapset saivat taputella sitä, ja se katseli heitä kosteilla silmillään niin ystävällisesti, että Nan joka ei pelännyt mitään muuta eläintä kuin karhua, päätti lypsää sen.
— Silas on opettanut minua, ja marjanmaito maistuu hyvältä, hän sanoi, ja tyhjennettyään marjat sangosta hattuunsa hän ryhtyi rohkeasti työhön Robin seisoessa vieressä ja toistaessa hänen komennuksestaan runoa:
"Poika ja lehmä pellolla loikoivat nälissänsä. Lehmä soitteli kellolla ja poika pilliänsä."
Mutta näistä kuolemattomista säkeistä oli perin vähän apua, sillä hyväntahtoinen lehmä oli jo lypsetty ja sillä oli vain puoli suuntäyttä antaa janoisille lapsille.