— Huss! mene tiehesi, sinä olet vanha kitupiikki, huudahti Nan kiittämättömästi ja heitti pettyneenä sikseen turhan yrityksen. Lehmäparka löntysteli tiehensä ynisten hämmästyneenä ja moittivasti.
— Kumpikin saa tästä tipan, ja sitten meidän täytyy lähteä liikkeelle. Nukahdamme jos emme kävele, eivätkä eksyneet ihmiset saa nukkua. Muistatko kuinka siinä kauniissa sadussa Hanna Lee nukahti lumen alle ja kuoli?
— Mutta eihän nyt ole lunta, sanoi Rob, jonka mielikuvitus ei ollut yhtä vilkas kuin Nanin.
— Samantekevää, kävellään kuitenkin ja huudetaan. Jos ei ketään tule, piiloudutaan pensaitten alle.
Matkanteko loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Rob oli niin uninen, että kompasteli yhtä mittaa, ja Nan menetti lopulta kärsivällisyytensä. Hän oli jo muutenkin poissa suunniltaan siitä vastuusta, johon oli joutunut.
— Jos sinä vielä kaadut, niin minä ravistan sinua, sanoi Nan, mutta nosti pikku miesparan lempeästi pystyyn.
— Älä, se on kenkien syy — ne ovat niin liukkaat, puolustautui Rob ja pidätti miehekkäästi kurkkuun nousevan itkun lisäten niin nöyrästi ja kärsivällisesti, että Nan ihan liikuttui: — Elleivät hyttyset purisi näin kauheasti, niin minä nukkuisin siihen asti kun äiti tulee.
— Pane pääsi minun syliini, minä peitän sinut esiliinallani. Minua ei pelota, sanoi Nan istahtaen maahan ja koettaen vakuuttaa itselleen, ettei vähääkään välittänyt pitenevistä varjoista eikä ympäriltä kuuluvasta salaperäisestä kahinasta.
— Herätä minut sitten kun äiti tulee, sanoi Rob ja oli hetken päästä sikeässä unessa pää Nanin esiliinan alla.
Nan-poloinen istui viitisentoista minuuttia tuijotellen ympärilleen pelokkaasti, ja jokainen sekunti tuntui tunnin pituiselta. Sitten alkoi kalpea valo kajastaa vuorten huipuilla ja hän tuumi itsekseen: