— Sinäkö siinä oletkin? Minähän käskin Jackin, sanoi Jo-rouva aikoen käännyttää Danin takaisin hakemaan isompia poikia.
— Minä en antanut hänen lähteä. Hän ja Emil eivät olleet saaneet illallista ja minä halusin tulla.
Dan otti lyhdyn rouva Bhaerin kädestä ja katsoi häneen hymyillen, mutta hänen ilmeensä oli niin vakava ja rohkea, että Jo-rouva tunsi saaneensa luotettavan seuralaisen.
Rouva Bhaer hyppäsi Tobyn selästä ja käski Danin nousta satulaan, vaikka poika vastustelikin. Sitten he jatkoivat matkaansa pölyistä, yksinäistä tietä pysähtyen silloin tällöin huhuilemaan ja kuuntelemaan henkeä pidättäen kuuluisiko lasten vastausta.
Isolle niitylle saapuessaan he näkivät siellä lyhtyjä, jotka häilähtelivät pimeässä kuin virvatulet, ja kuulivat herra Bhaerin huutavan: — Nan! Rob! Rob! Nan! Silas huusi ja vihelsi, ja Dan kuljeksi Tobyn selässä ristiin rastiin. Eläin näytti ymmärtävän mitä oli tekeillä ja pujotteli taitavasti pahimpienkin louhikkojen yli. Välillä Jo-rouva käski kaikkien olla hiljaa ja sanoi itku kurkussa:
— Ehkä melu säikyttää heitä. Antakaa minun kutsua, Rob tuntee minun ääneni.
Hellällä äänellä hän huuteli Robin nimeä; tuuli kantoi suopeasti hänen huutonsa matkojen taa ja etäiset vuoret kertasivat sen hiljaa, mutta vastausta ei kuulunut.
Taivas oli mennyt pilveen ja vain silloin tällöin vilahti kuu näkyviin. Taivaanrannalla välähteli salamoita ja etäinen jyminä ilmoitti, että ukonilma oli tulossa.
— Voi pikkuista Robia, valitteli Jo-rouva harhaillessaan ylös ja alas rinnettä kuin kalpea aave Danin pysytellessä uskollisesti hänen rinnallaan. — Mitä minä sanon Nanin isälle, jos tytölle tapahtuu jotakin? Miksi minä päästinkään heidät näin kauas? Fritz, kuuletko sinä mitään? Ja kun hiljainen "en" tuli vastaukseksi, hän väänteli käsiään niin epätoivoisesti, että Dan laskeutui alas Tobyn selästä, sitoi aasin ladon nurkkaan ja sanoi päättävästi:
— Minä käyn lähteellä — ehkä he ovat siellä.