Hän kiipesi aidan yli ja riensi eteenpäin niin nopeasti, että rouva Bhaer tuskin pysyi perässä. Kun he pääsivät lähteelle, poika laski lyhdyn alemmas ja näytti riemuissaan Jo-rouvalle pieniä jälkiä sammalessa lähteen ympärillä. Rouva laskeutui polvilleen tutkimaan niitä ja hypähti pystyyn sanoen innoissaan:
— Tosiaan, nuo ovat Robin kengänjäljet. Tule, he ovat varmaankin menneet tuonne päin.
Se oli vaivalloista etsintää, mutta selittämätön vaisto johdatti hätääntynyttä äitiä. Äkkiä Dan huudahti ja sieppasi pienen kiiltävän esineen pensaan juurelta. Se oli uuden sangon kansi, joka eksyneiltä oli pudonnut jo alkusäikähdyksen aikana. Vähän matkan päästä he löysivät Nanin hatun, ja kuljettuaan useaan kertaan paikan ohi he viimein keksivät metsän peitossa olevat lapset. Kumpikin nukkui makeasti.
Dan ei koskaan voinut unohtaa näkyä, jonka lyhty sinä yönä valaisi. Hän luuli Jo-rouvan purskahtavan ilosta itkuun, mutta tämä kuiskasi vain "hss!" ja kohotti varovasti esiliinaa. Sen alta paljastuivat Robin pyöreät likaiset kasvot, marjojen tahrimat huulet olivat raollaan pojan hengittäessä tasaisesti, vaalea tukka oli liimautunut otsalle ja likaiset kädet pitivät lujasti kiinni sangosta, joka oli täynnä marjoja.
Äidille kerätyt marjat, joita kaikkien koettelemusten keskelläkin oli tarkoin varjeltu, liikuttivat syvästi Jo-rouvaa. Hän otti pojan syliinsä ja puhkesi itkemään niin sydämensä pohjasta, että lapsi heräsi ja katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten Rob muisti, puristi äitiä kaulasta ja sanoi voitonriemuisesti:
— Minä tiesin, että sinä tulisit! Voi äiti, minulla oli sinua kauhea ikävä!
Sillä aikaa Dan nosti Nanin jalkeille saniaispensaasta. Hän sai tytön rauhoittumaan ensi säikähdyksestä ja kuivasi hänen kyynelensä silmissään hellä katse, jota kukaan muu kuin Teddy ei aikaisemmin ollut nähnyt. Nan nyyhkytti helpotuksesta, tuntui ihanalta kuulla tuttuja turvallisia ääniä yksinäisyyden ja pelon jälkeen.
— Tyttö kulta, älä itke! Nyt te olette turvassa eikä tänä yönä kukaan saa sanallakaan moittia teitä, sanoi Jo-rouva ja otti Nanin syliinsä suojaten molempia lapsia kuin kanaemo, joka kokoaa eksyneet poikansa siipiensä alle.
— Se oli minun syyni ja minä olen kauhea pahoillani. Minä koetin pitää huolta hänestä ja peittelin hänet nukkumaan enkä koskenut hänen marjoihinsa, vaikka minulla oli kova nälkä. Enkä enää milloinkaan tee niin, en milloinkaan, niiskutti Nan hukkumaisillaan katumuksen ja kiitollisuuden kyyneliin.
— Huuda nyt toisille, että päästään kotiin, sanoi Jo-rouva, ja Dan nousi aidalle ja huusi: — Löydetty, niin että tienoot raikuivat.