Pikku Rob voi mainiosti seuraavana päivänä, mutta Nanilla oli päänsärkyä ja hän loikoi Jo-rouvan sohvalla naarmuiset kasvot yltyleensä voideltuina. Tunnonvaivat olivat haihtuneet, ja hän piti ilmeisesti eksymistä kerrassaan suurenmoisena huvina. Tämä mieliala ei Jo-rouvasta ollut läheskään paikallaan, sillä hän ei halunnut toista kertaa etsiä lapsiaan öisiltä sinivatukkakentiltä. Hän ei ollut päättänyt millä tavalla kurittaisi Nania, mutta eräs kertomus antoi hänelle hyvän viitteen, ja koska Jo-rouva piti epätavallisista rangaistuksista, hän päätti kokeilla sitä.
— Kaikki lapsethan eksyvät, puolusteli Nan Jo-rouvalle aivan kuin olisi puhunut tulirokosta tai hinkuyskästä.
— Eivät sentään kaikki, ja toisia ei koskaan löydetä, vastasi
Jo-rouva.
— Etkö sinä itse koskaan eksynyt? kysyi Nan, jonka valppaat nappisilmät huomasivat, että hänen totisena ompelevan nuhtelijansa ilme muuttui suopeammaksi.
Jo-rouva myönsi naurahtaen.
— Kerro siitä, pyysi Nan, joka tunsi pääsevänsä keskustelussa voiton puolelle.
Jo-rouvakin huomasi sen oitis, vakavoitui ja sanoi katuvasti päätään pudistaen:
— Minä eksyin montakin kertaa, ja tein kepposillani äitiparkani elämän ihan kauheaksi, kunnes hän paransi minut.
— Miten? kysyi Nan ja nousi kiinnostuneena istumaan.
— Olin saanut uudet kengät ja halusin välttämättä näyttää niitä, ja vaikka oli kielletty, etten saisi poistua puutarhasta, minä karkasin kuitenkin ja kiertelin koko päivän ympäri kaupunkia, enkä ymmärrä kuinka minua ei tallattu kuoliaaksi. Ja se olikin aikamoinen päivä! Minä riehuin puistossa koirien kanssa, soutelin ventovieraiden poikien seurassa, söin päivälliseksi pienen irlantilaisen kerjäläistytön pussista suolakalaa ja perunoita, ja vihdoin minut löydettiin erään talon portailta nukkumasta kädet ison koiran kaulassa. Oli iltamyöhä, minä olin likainen kuin porsas ja uudet kengät olivat siekaleina — niin pitkälti olin kuljeskellut.