— Olipa se matka! huudahti Nan valmiina itse tekemään samoin.
— Ei ollut hauskaa seuraavana päivänä, sanoi Jo-rouva varoen silmiään kavaltamasta, kuinka hän vieläkin nautti entisistä kepposistaan.
— Antoiko äitisi sinulle piiskaa? kysyi Nan uteliaasti.
— Äiti ei antanut minulle piiskaa kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin hän pyysi anteeksi, muuten en ehkä koskaan olisi voinut leppyä hänelle, sillä loukkaannuin syvästi.
— Miksi hän pyysi anteeksi? Ei minun isäni koskaan pyydä.
— Kun hän oli piiskannut minua, käännyin ympäri ja sanoin: "Sinä olet itse vihainen ja sinun pitäisi myös saada selkääsi." Hän katsoi vähän aikaa minua ja sitten hän kiukkunsa asettui. Hän sanoi kuin häpeissään: "Olet oikeassa, Jo, minä olen vihainen. Miksi minä rankaisen sinua kiivaudesta, kun itse näytän niin huonoa esimerkkiä? Anna anteeksi, kultaseni, koetetaan auttaa toisiamme paremmin." En ikinä unohda sitä ja se auttoi tehokkaammin kuin tusina selkäsaunoja.
Nan istui mietteissään ja pyöritteli rasvapurkkia hetkisen käsissään, eikä rouva Bhaerkaan enää puhunut, vaan antoi kertomuksen vaikuttaa, sillä Nan tajusi aina nopeasti, mitä ympärillä tapahtui.
— Siitä minäkin pidän, sanoi Nan äkkiä. — Mitä äitisi teki kun karkasit?
— Hän sitoi minut narulla sängynjalkaan, ja sain olla koko päivän sisällä edessäni kuluneet kengät, jotka muistuttivat minua tottelemattomuudestani.
— Se varmaan parantaisi kenet hyvänsä, sanoi Nan, joka rakasti vapauttaan yli kaiken.