— Se paransi minut ja eiköhän se paranna sinutkin, sen tähden aionkin koettaa samaa keinoa, sanoi Jo-rouva kaivaen työpöytänsä laatikosta kerän vahvaa narua.
Keskustelun päätös oli lopullisesti nujertanut Nanin ja hän istui masentuneena, kun Jo-rouva sitoi narun toisen pään hänen vyötärönsä ympäri ja toisen sohvan käsinojaan.
— Minä en halua sitoa sinua niin kuin jotain tottelematonta koiraa, mutta ellet muista opetusta paremmin kuin koira, minun täytyy kohdella sinua samalla tavalla.
— Minä tahdonkin, että minut sidotaan kuin — ei, minä tahdon leikkiä koiraa, ja Nanin kasvoille ilmestyi huoleton ilme ja hän alkoi haukkua kuin koira ja kävellä nelin kontin lattialla.
Kiinnittämättä siihen mitään huomiota Jo-rouva antoi hänelle pari kirjaa sekä nenäliinan päärmättäväksi ja lähti huoneesta jättäen Nan-neidin oman onnensa nojaan. Nan ei ollut tyytyväinen tilanteeseen ja istuttuaan hetken paikoillaan hän koetti avata solmun. Mutta se oli sidottu lujasti selän taakse esiliinan nauhoihin ja sen vuoksi hän alkoi päästellä toista päätä. Se aukesi pian ja kerittyään narun kasaan Nan oli juuri aikeissa karata ikkunasta, kun hän kuuli Jo-rouva sanovan eteisessä:
— Ei, en minä usko, että hän karkaa, hän on kunniantuntoinen tyttö ja tietää kyllä, että minä olen tehnyt sen häntä auttaakseni.
Siinä samassa Nan juoksi takaisin ja sidottuaan itsensä taas kiinni alkoi kiivaasti ommella. Hetken kuluttua Rob tuli sisään ja ihastui niin tähän uuteen rangaistukseen, että haki hyppynuoran ja solmi sen sohvan toiseen käsinojaan pitääkseen kohteliaasti seuraa.
— Minäkin eksyin ja minut pitää sitoa niin kuin Nankin, hän selitti äidilleen, kun tämä näki uuden vankinsa.
— Kyllä sinäkin ansaitset pienen rangaistuksen, sillä tiesit vallan hyvin, ettei ollut oikein erota toisista.
— Nan vei minut, aloitti Rob kerkeästi.