— Sinun ei olisi tarvinnut mennä. Onhan sinulla omatunto, ja sinun täytyy oppia kuuntelemaan sen ääntä.
— Niin kai, mutta minun omatuntoni oli ihan hiljaa, kun Nan sanoi:
"Mennään aidan yli", vastasi Rob.
— Pysähdyitkö sinä edes kuuntelemaan sen ääntä?
— En.
— No, sitten et voi puhua mitään.
— Se on kai niin pikkuinen omatunto, ettei se huuda tarpeeksi lujaa, lisäsi Rob ajateltuaan hetken asiaa.
— Meidän täytyy vahvistaa sitä, on kauheaa, jos omatunto on heikko.
Siksi saatkin jäädä tänne päivälliseen asti ja keskustella siitä
Nanin kanssa. Luotan siihen, ettei kumpikaan teistä päästä itseään
irti ennen kuin minä annan luvan.
— Ei me päästetä, vastasivat molemmat ja tunsivat itsensä vallan erinomaisiksi auttaessaan näin itse rankaisemaan itseään.
Tunnin verran he olivat oikein kiltisti, mutta sitten he väsyivät yhteen ja samaan huoneeseen ja kaipasivat ulos. Koskaan halli ei ollut näyttänyt niin houkuttelevalta, yksinpä pieni makuuhuonekin herätti heissä äkkiä kiinnostusta, ja ilomielin he olisivat ruvenneet siellä telttasille vierassängyn verhojen suojissa.
Avoin ikkuna veti heitä armottomasti puoleensa, koska se oli tavoittamattomissa ja ulkomaailma näytti niin ihanalta, etteivät he tajunneet, kuinka se koskaan oli voinut tuntua ikävältä. Nan halusi päästä juoksemaan nurmikolle ja Rob muisti mielipahakseen, ettei ollut aamulla syöttänyt koiraansa, ja mietti mitä Pollux-paralle kuului.