Nan huomasi olevansa vapaa ja suudeltuaan rajusti Jo-rouvaa hän pyrähti tiehensä kuin pieni kehrääjälintu kannoillaan Rob, joka juostessaan heilutteli torttua, niin että hillo roiskui.
13
KÄHÄRÄPÄÄ
Näiden kuohuttavien tapausten jälkeen palasi Plumfieldiin rauha, jota kesti useita viikkoja, sillä isot pojat pelkäsivät, että Nan ja Rob saattaisivat kadota minä päivänä hyvänsä ja pitivät heitä herkeämättä silmällä. Pienet pojat taas olivat kuunnelleet Nanin niin monesti kuvailevan kokemiaan vaaroja, että eksyminen alkoi tuntua heistä suurimmalta onnettomuudelta mitä ajatella saattoi, ja he uskalsivat tuskin pistää nenäänsä ison portin ulkopuolelle, ettei vain yö yllättäisi ja aavemaiset mustat lehmät tulisi ammuen pimeästä.
— Tämä on liian rauhallista kestääkseen kauan, sanoi Jo-rouva, sillä vuosien varrella hän oli oppinut, että tyyntä seurasi tavallisesti myrsky. Joku vähemmän viisas nainen olisi kenties ajatellut, että pojista oli tullut oikeita pyhimyksiä, mutta rouva Bhaer valmistui kotoiseen tulivuoren purkaukseen, joka voisi yllättää milloin tahansa.
Yhtenä syynä tervetulleeseen hiljaiseloon oli pikku Bessin vierailu. Vanhemmat olivat lainanneet hänet viikoksi Plumfieldiin lähtiessään matkoille sairaalloisen isoisä Laurencen kanssa. Kähäräpää oli rakastettava pikku olento ja poikien mielestä jonkinlainen pikkulapsen, enkelin ja keijukaisen välimuoto. Hän oli perinyt vaalealta äidiltään kullankeltaiset kiharat, jotka verhosivat hänet kuin loistava huntu. Niiden kätköstä hän hyvällä tuulella ollessaan hymyili ihailijoilleen ja niiden taakse hän piiloutui loukkaannuttuaan. Isä ei antanut leikata hänen kiharoitaan; ne ulottuivat vyötärön alapuolelle ja loistivat niin kauniisti, että ne olivat Demin mielestä kuin silkkiäisperhon kotelon hienon hienoa rihmaa.
Tietämättään Bess hallitsi nuoria alamaisiaan viisaammin kuin moni todellinen yksinvaltias, sillä hänen lakinsa olivat lempeät ja hänen valtansa pikemminkin tunnettavissa kuin nähtävissä. Hän käyttäytyi luonnostaan niin sirosti ja hienosti, että vaikutti hillitsevästi huolettomaan poikalaumaankin. Kukaan ei saanut koskea häneen kovakouraisesti tai likaisin käsin; Bessin vierailun aikana käytettiin saippuaa enemmän kuin muulloin, sillä pojat pitivät suurimpana kunnianaan saada kantaa hänen ylhäisyyttään.
Äänekästä puhetta Bess ei sietänyt ja riita pelotti häntä. Siksi poikien ääneen tulikin heti hillitympi sävy, kun he puhuttelivat häntä. Bess piti siitä, että häntä palveltiin, ja pojat toimittelivat nurisematta hänen asioitaan. He pyysivät saada vetää hänen kärryjään, kantaa hänen marja-astiaansa tai ojentaa hänelle lautasen pöydässä. Mikään palvelus ei ollut liian halpa. Tommy ja Ned joutuivat kerran riitaan siitä, kumpi saisi kiillottaa pikku prinsessan kengät.
Nanille varsinkin teki hyvää viettää viikko näin hyvinkasvatetun neidin seurassa, niin pieni kuin tämä olikin. Bessin suurissa sinisissä silmissä kuvastui hämmästys ja pelko, kun hän katseli kirkuvaa ja pomppivaa rasavilliä. Bess pelkäsi Nania melkein kuin tämä olisi ollut villipeto. Tietysti helläsydäminen Nan pahastui. — Pyh! Minä en välitä! hän sanoi aluksi, mutta todellisuudessa hän välitti paljonkin. Kuultuaan kerran Bessin sanovan: — "Beff lakaftaa Daify-ferkkua. Daify on kiltti", hän ravisti viatonta Daisy-parkaa niin, että tämän hampaat kalisivat, ja juoksi sen jälkeen latoon itkemään.
Tässä maailman murjomien yhteisessä pakopaikassa hänen masentunut mielensä sai lohdun ja neuvon, mistä lähteestä lie saanutkaan. Ehkä pääskyset ylhäällä savipesissään visertäessään antoivat hänelle oppitunnin käyttäytymisessä. Oli miten oli, Nan tuli ladosta kesyyntyneenä ja etsi puutarhasta varhaisen omenan, makean, pienen ja punaisen, jollaisesta Bess kovasti piti. Tämä rauhanlippu kädessään hän lähestyi prinsessaa, ja hänen suureksi ilokseen se otettiin vastaan. Ja kun Daisy suuteli häntä anteeksiannon merkiksi, Besskin suuteli, aivan kuin olisi pyytänyt Nanilta anteeksi liiallista ankaruuttaan.