— Ehkä kanat söivät ne; nehän ovat sellaisia ahmatteja, sanoi Daisy, ja kun Demi uskalsi nauraa, hän suuttui ja muksautti hämmästynyttä veljeään; sitten hän purskahti itkuun ja juoksi pois yhä selittäen:
— Nat ei niitä ottanut! Ei ottanut, ei, ei!
Täti ja setäkään eivät yrittäneet järkyttää Daisyn luottamusta ystäväänsä, vaan toivoivat, että hänen vaistonsa puhuisi totta. Myöhemmin, kun kaikki jo oli ohi, Nat sanoi ettei hän olisi kestänyt ilman Daisya. Toisten karttaessa Natia Daisy liittyi häneen entistä lujemmin ja käänsi muille selkänsä. Daisy pyysi Natilta apua läksyjen luvussa ja valmisti keittiössään ihmeellisiä sotkuja, jotka poika söi uljaasti. Daisy ehdotti mahdottomia kriketti- ja pallopelejä, kun näki Natin karttavan toisia poikia. Hän toi puutarhastaan pieniä kukkakimppuja Natin pöydälle ja koetti kaikin tavoin osoittaa, että oli tämän ystävä niin pahoina kuin hyvinäkin päivinä. Nan seurasi Daisyn esimerkkiä, ainakin kiltteydessä. Hän hillitsi terävän kielensä eikä antanut ilkkuvan nenännykerönsä osoittaa minkäänlaisia epäilyn tai vastenmielisyyden merkkejä — ja se oli paljon se, sillä pikku villikko uskoi todella, että Nat oli ottanut rahat.
Useimmat pojista antoivat kylmästi Natin olla yksin, mutta Dan, joka sanoi kyllä halveksivansa Natia koska tämä oli raukka, suojeli kuitenkin ystäväänsä ja tukki heti poikien suut, jos joku vain yritti pelotella tai kiusata tätä. Hänellä oli samanlainen käsitys ystävyydestä kuin Daisyllakin ja hän osoitti uskollisuutensa omalla karulla tavallaan.
Eräänä iltana hän istui joen rannalla seuraamassa vesihämähäkin talonrakennuspuuhia ja kuuli kiviaidan toiselta puolen keskustelunpätkän. Ned, joka oli luonnostaan tavattoman utelias, oli ollut kuin tulisilla hiilillä yrittäessään onkia tietoonsa, kuka oli oikea syyllinen, sillä viime aikoina jotkut pojista olivat alkaneet epäillä erehtyneensä, koska Nat pysyi jyrkästi kiellossaan ja kesti nöyrästi heidän ylenkatseensa. Epätietoisuus kiusasi Nediä enemmän kuin hän jaksoi kestää, ja hän oli herra Bhaerin kiellosta huolimatta usein salaa kiusannut Natia kysymyksillään.
Tavatessaan Natin, joka luki varjossa kiviaidan takana, Ned ei malttanut olla pommittamatta häntä kielletyillä kysymyksillä. Danin tullessa paikalle hän oli ahdistanut Natia jo kymmenisen minuuttia, ja ensimmäiseksi Dan kuuli Natin pyytävän kärsivällisesti:
— Älä viitsi, en minä tiedä kuka rahat otti. Sinä olet raukka, kun aina salaa nalkutat samaa asiaa, vaikka isä Bhaer kielsi kiusaamasta minua. Et kyllä uskaltaisi, jos Dan olisi täällä.
— Minä en pelkää Dania, mokomaa mahtailijaa. Hän se varmasti ottikin Tommyn rahat ja sinä tiedät sen, mutta et vain halua sanoa. Siinä koko juttu!
— Hän ei ole niitä ottanut, ja vaikka olisikin, minä puolustaisin häntä, sanoi Nat niin pontevasti, että Dan unohti hämähäkit ja ponkaisi pystyyn mennäkseen poikien luo. Mutta Nedin sanat pysäyttivät hänet.
— Minä tiedän, että Dan otti rahat ja antoi ne sitten sinulle. Enkä yhtään ihmettele, vaikka hän olisi ollut taskuvaras ennen tänne tuloaan; eihän kukaan tiedä hänestä mitään paitsi sinä, sanoi Ned uskomatta itsekään sanojaan, mutta toivoen, että suututtamalla saisi toisesta totuuden irti.