— Mistä sinä tiedät, vaikka hän olisi oikeassa? kysyi Dan katsoen muualle.
— Missä asiassa, rahojen suhteenko? ällistyi Nat.
— Niin.
— Mutta sitä minä en usko! Sinä et välitä rahoista, sinähän olet kiinnostunut vain koppakuoriaisista ja muista, naurahti Nat epäilevästi.
— Minä haluaisin perhoshaavin yhtä mielelläni kuin sinä viulun.
Miksen minä olisi voinut varastaa rahat siinä kuin sinäkin, kivahti
Dan yhä selin ja tökkien kepillä mätästä.
— Et sinä varastaisi. Sinä nyrkkeilet ja annat toisille joskus selkään, mutta et sinä valehtele etkä varasta, vakuutti Nat päätään pudistellen.
— Minä olen tehnyt molempia. Ennen valehtelin kuin vimmattu, ja kun pakenin Pagen luota, varastin hedelmiä puutarhoista. Siitä näet kuinka läpi mätä minä olen, sanoi Dan entiseen rentoon tapaansa, josta hän viime aikoina oli koettanut päästä.
— Voi, Dan, älä sano, että sinä varastit rahat! Mieluummin kuka toinen hyvänsä! parahti Nat niin epätoivoisesti, että Dan ihan heltyi ja kääntyi Natiin liikuttuneena, vaikka tyytyikin sanomaan:
— En minä sanonut, että minä ne rahat otin. Mutta älä anna sen asian painaa mieltäsi. Kyllä me tästä selvitään, saat nähdä.
Jokin hänen ilmeessään ja eleissään toi Natin mieleen uuden ajatuksen, ja hän sanoi kiihtyneenä: